Kun sanoin, että kalenteriluukkuihin kirjoitetuista lyhyistä teksteistä olis hyötyä, en olis koskaan arvannu kuinka oikeessa loppujen lopuks olen. Keksin luukun 17 pelitekstistä loistavan juonen pidemmälle originaalitekstille, josta vois tulla jonain päivänä kirja. Pelipojun kaveriksi keksin laittaa luukku randomin skeittaripojun. En viitsi paljoa täällä kertoa, mitä aion kirjoittaa, koska pelkään jälleen kerran ideanvarastajia. Jotkut ihmiset voivat olla noin ala-arvoisia, sitä ei käy kieltäminen.
Tässä kuitenkin pieni vinkki mihin se liittyy. Kauhupeliin siis, koska kauhupelimusiikkia. En ole etukäteen kuunnellut videon biisejä, mutta pienestä alkunäytteestä pystyn sanomaan, että melkoisen karmivaa musiikkia on. Älä siis kuuntele ennen nukkumaan menoa.
Odotan jo innolla tammikuuta ja Frostbitea, johon olisi tarkoitus mennä vihdoinkin KHR:n Tsunana. Asusta oon tehnyt puolet valmiiksi jo noin kolme tai neljä vuotta sitten, mutta vielä täytyisi tehdä/hankkia jotkut koulupuvun housut ja kunhan peruukki saapuu, stailata se. En odota innolla sitä stailausta, koska Tsunallahan on tunnetusti painovoimaa uhmaavat hiukset. Sen lisäksi on tullu katseltua uke makeup tutoriaaleja, koska, noh, Tsunalla on isot silmät. Monilla ukeilla on jostain syystä isot silmät. Joten, uke makeup tutoriaalit, I'll watch 'em all.
Tän päivän videosta ei kuitekaan löydy Tsunaan tutoriaalia, vaan yksi älyttömän söpö meikki, jota haluan kokeilla itsekin. Suunnittelin kokeilevani sitä conin toisena päivänä, koska silloin mulla ei ole suunniteltuna cossia.
I want to look like that too. Both cute and smoky hot. Sexy. Most of the time I look like girl but sometimes I want to cut my hair and be a guy. Still use makeup, though, but be a guy. Only if people didn't look at me like that, I would. I'm afraid. Sometimes I wonder, why am I afraid. It's not their business. No. It's only mine. And that's who I am. Both sexy and goddamn cute.
Juuri tänä päivänä, viime sunnuntaina, me käytiin Raskasta joulua-konsertissa. Kommenttia siitä? Yksi sana riittää ja se on "Vau". Koska, vau. Meno oli mahtava, hyvin vauhdikas, ja esiintyjät ammattitaitoisia. Tietysti. Biisejä oli ihan mahtava kuunnella, ja yleisökin oli täysillä mukana.
Heat of the moment hits me and I don't care anymore if I look stupid or just plain idiot. I stand up with others and sing, from the top of my lungs. I feel my voice cracking, not used to be used in such a way. I don't care. My ears can only hear the awesome singing, my hands each other thanks to clapping and I'm not about to stop yet. It's great feeling, to be alive. To listen to some music. To enjoy. To feel. To be part of something bigger. Heavy metal blares my ears and I bet they tin after the show is over. That's the bridge I'll cross when I come to it. Tomorrow I might also feel shame, swear to never do this again. But today, I don't give a fuck.
Joku aika sitten mulle tuli tosi nostalginen olo ja aloin kuunnella niitä biisejä, joilla äiti ja isä aivopesi mua lapsena. On outoa, miten pystyy pelkkien äänien ja sointujen avulla palaamaan ajassa taaksepäin. Tuntui, että silloin kaikki oli paremmin.
Eikä siinä kaikki. Tämän kyseisen biisin sanat on hyvin merkitykselliset ja syvälliset. Kannattaa kuunnella ne tarkkaan. Niissä on asiaa yhteiskunnasta, elämästä.
The room is dim, the only source of a light are the light on a Christmas three. I sit on a sofa, beside the said tree, and watch in wonder, in delight, how the red and silver balls seem to reflect the golden light. I'm only four and everything in a room seems so different and beautiful despite the fact I'd lived there the whole four years of my life. A silent music plays in the background while my mom hums with the melody, dad listens quietly with his eyes closed and my sisters try to keep me at pay so I wouldn't fall under the tree. I settle down, not really understanding what's going on, but I like it anyway. Everyone I love is near me and I feel content and happy. Everyone is happy. I hope this moment would last forever.
Olin perjantaina, joka oli oikeastaan 11. päivä, laulamassa Kallion kirkossa kuoron kanssa joululauluja. Joulukonsertti siis. Tämän innoittamana tämän menneen päivän luukusta löytyy Gleen verio O Holy Nightista.
He sat on a hard bench, he listened. It was beautiful, the singing. Like angles. Anyone else would have found the metaphor a cliche, but not him. Angels were real, and their singing sounded like angles's singing. Beautiful, soft, full of emotion, forgiveness and blessing. Free of human soul's sins. He wanted to sing too, call up to the Heavens, but he knew his voice would have ruined that perfect moment of tranquility. So instead, he let the choir do the calling and let himself answer to every call.
Tähän väliin on pakko sanoa, etten itse ole uskonnollinen. Saattaisin luetella itseni paremminkin ateistiksi. Vaikka tavallaan usko, että jossakin saattaa olla jokin suurempi voima. Se on hankalaa. Kirkossa ollessa tulee kuitenkin aina sellainen tietty pyhä olo, ehkä niin on jokaisen uskonnon kanssa. Koska siinä on osana jotakin suurta ja hyvin vanhaa, jonka perinteet ovat jatkuneet aina näihin päiviin asti. Mieleni tekisi kokea monien muiden uskontojen perinteisiä rituaaleja, etenkin Japanin uusi vuosi kiinnostaa kovasti.
Do you ever feel like something's not right? I don't mean something's not right with you but with the world. It feels like everything you do is wrong, judged and thought as abnormal. Whatever you do, they will always see the flaws, not the good points. They, other people, will always know the best. They have the right to let you know, whatever you're doing, it's wrong and they don't like it. You should stop.
Right now.
If you smile to a stranger, it means you're weird. You might want to attack them or might be a little crazy up in the head. If you speak your mind, it means you're unruly, ungrateful child and a bad friend. If you wear the clothes you love, you better take them off because other people find them a bad example for their sweethearts. If you love someone who you shouldn't, it means you're an outsider. You are not in love. Whatever you say it is. It is not love. It's unnatural. It is disgusting. It is too you.
Whatever you do, whatever I do, if you're different, if you hate the crowd, you're automatically hated. You're an outcast. But, you know, they say they know you so well. They say they know me. That might have been believable if weren't for a fact I also saw who they are. And they are not any better. They are people with ugly thoughts. And the most important of all, they don't know the truth.
They don't know you at all.
Tänään mä haluaisin puhua ennakkoluuloista, syrjinnästä, erilaisuudesta... Kirjoitin pienen ajatuskatkelman siitä, kuinka ihmiset näkevät toisensa. Monet uskovat olevansa parempia, hyviä kansalaisia. He pukeutuvat niin kuin muut, he ajattelevat kuten heidän halutaan ajattelevan, he tekevät kuten yhteiskunta heiltä odottaa ja he eivät siedä mitään, mikä poikkeaa tästä turvallisesta arjesta. Se on outoa. Se on epäilyttävää. Vaarallista. Luonnotonta. Paras tapa näiden ihmisten kanssa on antaa heidän olla. Joskus se voi olla vaikeaa, jos kyse on vaikkapa perheenjäsenestä. Itselläni on vähän tämä tilanne. Ei ehkä vielä, mutta saattaa tulla tulevaisuudessa, jos totuuden tielle päädyn. Jokainen yksilö halutaan vangita. Jokaisesta halutaan tehdä työtätekevä kansalainen, hyötykansalainen. Halutaan, että vapaus unohdetaan. Persoonallisuus. Elämän ilo.
Älkää koskaan vajotko siihen masentavaan kuiluun. Sieltä on vaikea päästä ylös.
Joka tapauksessa, tekstistä piti tulla vähän erilainen, mutta tässä sitä nyt ollaan :D Senpä takia taidankin pistää yhden toisen videon sen alkuperäisen sijaan. Ehkä sitten laitan sen toiseen luukkuun ja yritän pysyä itse asiassa... Eh.
Video symboloi sitä, kuinka jokainen halutaan valaa samasta muotista. Se, mitä jokainen rakastaa eniten, mikä on heidän intohimonsa, on vaarassa unohtua aivan liian helposti. Muiden sekaan on helppo hukkua ja antaa vain periksi. Ainahan on helppo tehdä niin kuin toinen käskee. Vaikeampaa on seistä omien arvojensa takana ja pitää niistä kynsin ja hampain kiinni. Yhteiskunta haluaa tehdä ihmisestä koneen, poistaa yksilön. On jokaisen oma valinta, kuinka kovaa haluaa sitä konetta vastaan taistella.
Joulukuu taas vierähti ohi nopeammin kuin olisin uskonut, eikä tämä kalenteri ollut tänäkään vuonna niin laadukas kuin olisin sen halunnut olevan. Ensi vuonna siis uusiksi! Ehkä olen siiheksi oppinut kikan jos parikin kirjoittamisesta.
Pidemmittä puheitta: toivottavasti saitte kivoja lahoja tai ainakin lämmintä joulumieltä sekä hyvää ruokaa. :3 Ja koska jokainen joulu tarvitsee nostalgiaa (ja huumoria), jaan kaikkien kanssa oman nostalgisen joulumuistoni lapsuudesta. Muistan, kun tätä kuunneltiin tosi vanhalta kasetilta (sillon cd-soittimet ei ollu kovin yleisiä) äidin, isän ja kahden isosiskon kanssa, ja sillon tää oli hauskin juttu ikinä. Nykyäänkin se aiheuttaa naurua, vaikkei ihan samalla mitalla kuin silloin alle kouluikäisenä. Ihana nostalgia tästä tulee, joten jos teilläkin on samoja joulumuistoja niin tervetuloa vain jakamaan toivottavasti ihanat muistot :)
Ps. Kannattaa kuunnella kuulokkeiden kanssa. Jotkut kohdat kuuluu tosi huonosti.
Kuudestoista luukku kertoo opiskelusta ja sen tärkeydestä. Koska aina välillä se tuntuu unohtuvan multakin. Ehkäpä tämä on vain muistutusteksti mulle itelleni.
Miksi opiskelu on tärkeää?
Sanon nyt monia kliseitä tässä, mutta ne ovat totta. Sen olen tajunnut vasta näin aikuisiällä ja kiroan sitä, etten silloin lukiossa opiskellut esim. ruotsia paremmin tai päntännyt kovemmin niihin äikän kirjoituksiin. Vasta nyt sen todellakin tajuaa, että kuinka tärkeitä kaikki arvosanat ovat tulevaisuuden opintoja ja uraa ajatellen. Silloin sen ymmärsi, mutta ei ymmärtänyt sen todellista merkitystä. Nyt, kun on kansanopistolla puurtanut otsahiessä, että osaisi edes vähän ruotsia ja läpäisisi tulevan puhekokeen (dear lord), ymmärtää todella, että ei ne turhaan siellä yläasteella ja lukiossa ole opettamassa eikä ne turhaan anna läksyjä (joita ei sitten tyhmyyksissään koskaan tehnyt).
Eli todellakin jokainen arvosana, läksy, koe, whatever on tärkeä oman tulevaisuutensa kannalta. Jos haluaa vaikka lukea suomen kieltä niin kuin mä haluaisin, äikän täytyisi olla huippuluokkaa, kuten muidenkin pakollisten. Niistä saa pisteitä, jotka voivat olla ratkaisevia sisäänpääsyssä. Sitten se, kuinka paljon panostaa esim. lukion tunneilla vaikuttaa siihen, miten pärjää seuraavassa opiskelupaikassa luennoilla. Voin sanoa, ettei yliopistotason virkamiesruotsi ole helppoa nähnytkään. Joten opiskelkaa! Älkääkä jättäkö kaikkea viime tippaan niin kuin mä teen. Se vain merkkaa sitä, että tulee yötöitä, sitten väsyttää ja kaikki kasaantuu päälle (myös stressi), koska ne on pakko saada joskus valmiiksi, jos haluaa edetä elämässään.
Mitä kannattaa opiskella?
Jälleen kliseitä. Valitkaa sellainen ala, joka kiinnostaa teitä itseänne. Älkää sellaista, joka kiinnostaa vaikkapa isukkia tai josta saa rahaa, mutta et nauti itse alasta yhtään. Nope, bad choice. Koska sä todellakin saatat tehdä sitä työtä koko loppu elämäs ja jos se kyrpii jo heti alusta alkaen. Tsssh. Mutta! Sen mä sanon, että vaikka työn mukavuus ja miellyttävyys on tärkeitä seikkoja, ei tienaamistakaan kannata unohtaa. Sehän on kuitenkin pääasiassa työn merkitys: tienata elanto. Eli jos on ihan paska palkka niin ei ole kovin hyvät elinolot. Siis kaksi tärkeää seikkaa opiskelupaikkaa valittaessa: omat mieltymykset sekä kannattavuus (tähän liittyy palkan lisäksi myös se, kuinka hyvin alalla tulee olemaan työllisyyttä tulevaisuudessa).
Missä opiskella?
Riippuu nyt vähän lukijan iästä ja aiemmasta opiskelutaustasta sekä kunnianhimosta tietenkin. Jos olet pääsemässä persukoulusta, eikä mikään tietty ala oikein kiinnosta tai haluat tähdä korkeammalle, hyväpalkkaiselle alalle, tie on lukio. Jos tiedät jo, mitä haluat, etkä välitä opiskelusta, amis is your place. Lukion/amiksen jälkeen vaihtoehtona on ammattikorkea, josta voit valmistua nopeammin ammattiin kuin yliopistosta. Kaikki riippuu nyt omista tulevaisuuden suunnitelmista, haaveista sekä siitä kunnianhimosta. Jotkut tähtäävät korkeammalle, jotkut haluavat päästä helpommalla suoraan työelämään. Päätös on sinun. Mutta kannattaa miettiä jo pitkälle tulevaisuuteen, kun teet sitä päätöstä. Aina voi kouluttautua uudelleen, mutta sehän tarkoittaa koulunpenkkiin palaamista. Tiedän, että näin nuorena on vaikea tietää, mitä haluaa. En mäkään ole varma. Mutta ei kannata alottaa jotakin vain jotain muuta miellyttääkseen. (Tämähän on vain mun mielipide).
Vähän kevyempi näkökulma opiskeluun. Tältä musta tuntuu tällä hetkellä, kun viedään viimistä kouluviikkoa (joka on yhtä tuskaa).
Viidestoista päivä. Sehän tarkoittaa sitä, että enää 9 päivää jouluun! Oh god mihin tää aika on mennyt?
Tämän päivän luukusta ilmestyykin lisää Potteria! Koska olen niin into Potter nowadays, etten voi itselleni mitään. Kertoisin muuten vähän yleisemmin tuvista, mutta veikkaan, että kaikki tietää, ja ne voi lukea tuosta ylhäällä olevasta kuvasta. Jei.
Siksipä kerron, mihin tupaan minä kuulun ja miksi. Eli alunperin kuuluin puuskupuhiin, noihin ystävällisiin veikkoihin, joita myös heikkoina pidetään. Mutta eihän se ole totta. Myös puuskupuheista, kuten monien muidenkin tupien jäsenistä, on tullut kuuluisuuksia. Mutta nyt tapahtui jotain. Tein Pottermoren testin uudestaan, kuten myös pari melkoisen luotettavan oloista nettitestiä, joissa paneudutaan enemmän ihmisen persoonallisuuteen, ja musta tulikin korpinkynsi. How did it happen? Nice question. En tunne itseäni kovinkaan viisaaksi, mutta sitäkin uteliaammaksi kyllä. Janoan sellaista tietoa, josta olen kiinnostunut, ja otan aiheesta yleensä kaiken irti, jonka vain saa. Ehkä se tekee musta viisaimman tuvan jäsenen? Tykkään myös lukea ja kirjoittaa, enkä vihaa opiskeluakaan. Tunnen paremminkin syyllisyyttä, jos en opiskele tarpeeksi. Kuten nyt. Köh.
Jos mietitään väreissä, tykkään olla korpinkynsi paljon mieluummin kuin puuskupuh, koska puuskisten keltainen ja musta muistuttaa vaan ampiaista. Muuten loisto tupa, mutta korppareitten sininen ja pronssi kuulostaa paljon hienommalta ja arvokkaammalta. Sellasta kehtais käyttää esim kaulahuivin ja villasukkien värinä. Mutta tämä tästä, ei ollut kovin kiinnostava luukku tänään. Ainakin pääsin avautumaan (ihkuttamaan) Potterista lisää. (Hei, olen Heidi 19 vee, teini-iän ohittanut, mutta silti into Potter so damn hard I can't stop.)
Sata täynnä! Sadas postaus! Blogi on nyt kolmisen vuotta vanha ja viimein sadas postaus. :D Melko hyvin joulukalenteripainotteiselta blogilta.
I'm very sorry jne, koska en eilen avannut kalenteriluukkua. Tänään on siis tuplapostaus, tuplasti enemmän kivaa, eikös? That's what I'm trying to tell ya all...
En tee kovin kummoista teemaa neljännentoista päivän postaukselle, vaikka kuinka olisi sadas postaus. Panostan tämän päivän oikeaan postaukseen enemmän. Mutta neljästoista ja sadas viesti on omistettu kokonaan joululle ja Hurtsille.
Hurts, bändi, kaksikko, jota ihailen ja joiden musiikkia rakastan. Laulajan ääni, sävel, sanoitukset, kaikki uppoavat muhun kuin häkä. Sanoituksissa on usein surullinen tarina, mutta jostain syystä suuria tunteita ja surua sisältävät tekstit ovat muuutenkin tehneet minuun suuremman vaikutuksen kuin onnelliset ja romanttiset. Tragedia. That's what I want. Tällä kertaa mennään kuitenkin jouluisiin tunnelmiin Hurtsin parissa.
Tänään kävin katsomassa erään spesiaalin ihmisen kanssa elokuvan, siksi luukkukin kertoo kyseisestä elokuvasta. Kyseessä on siis myös Inceptionin ohjanneen Christopher Nolanin elokuva, Interstellar.
Kokemuksena voin sanoa, että elokuva oli vaikuttava tehosteiden ja musiikkien kohdalla. Myös juoni oli mielenkiintoinen, joskin tieteelliset sepustukset menivät välillä tällaiselta maallikolta vähän ohi. No, niin käy usein scifissä. Elokuva sai mut kuitenkin myös itkemään (se johtuu musiikeista! Musa menee suoraan mun sydämeen.. tai, no, oikeesti johonkin tunteitasäätelevään juttuun aivoissa, mut sehän on vähemmän romattisen kuulosta) ja nauramaan. Voisinko siis suositella leffaa muille? Kyllä. Hieno se oli. Avaruus itsessään on niin käsittämätön ajatus, jotenkin on vaikea tajuta, että olemme oikeasti osa jotakin paljon suurempaa. Olemme jonkun lähestulkoon täysin tuntemattoman armoilla. Siksi en mieti sitä usein, mutta tällaisten leffojen jälkeen tuntee vain itsensä jotenkin niin äärettömän pieneksi ja mitättömäksi. Mikä tarkoitus ihmisellä on tässä elämässä? Synnyttiinkö me maapallolle vain chillailemaan ilman sen suurempaa tarkoitusta? Siis oikeasti, mitä hittoa ihmisellä on loppujen lopuksi valtaa äärettömässä maailmankaikkeudessa, etenkin kun jo luonnonvoimat vievät hetkessä miljoonia ihmishenkiä ja tuhoavat muutamassa minuutissa sen, mitä ihmiset rakensivat vuosia. Ihminen syntyy hetkessä, kuolee hetkessä ja unohtuu sitäkin nopeammin.
Miksi ihmeessä ihminen on luotu näinkin viisaaksi, ajattelevaksi ja tuntevaksi olennoksi, jos yksilön elämällä ei ole mitään muuta merkitystä kuin elää elämä läpi ja se siitä?
Meni syvälliseksi, mutta näitä ajatuksia elokuva herätti. Jotenkin hyvin ahdistavia ajatuksia, siksi en mieti niitä kovin usein. Oon joskus tosi utelias ihminen ja haluaisin näihinkin vastaukset, mutta tiedän, etten koskaan niitä tule saamaan. Pitäisi vaan jatkaa elämää ja sitten lopulta jonain päivänä kuolla ja kadota ihmisten muistoista. Ne ihmiset, jotka elävät kanssani nyt, muistavat minut, mutta entä sitten, kun hekin kuolevat? Eihän musta jää mitään muistoa ihmishistoriaan. Mä vain elin, tein jotain, kuolin, that's it. Tykkään ajatella, että ihminen syntyisi uudelleen. Tietoisuus pysyisi samana, mutta ruumis olisi eri. En tarkoita nyt mitään siirtyviä sieluja vaan tieteellisessä mielessä tietoisuutta. Eikö olisikin vähän outoa, jos jokaiselle ihmiselle syntyisi yksi oma tietoisuus? Miksei sama tietoisuus voisi muotoutua uudestaan. Toisin sanoen "minä" näkisin jälleen kaiken omin silmin, samoin silmin, mutta eri ruumiista. En muistaisi mitään edellisestä elämästäni, mutta olisin jälleen elossa, unelmoisin, opiskelisin, rakastuisin jne. Kaikki tapahtuisi tälle minulle, joka olen nyt, mutta eri ajassa, eri ympäristössä, eri ruumiissa, mutta tietoisuus olisi sama. Mä näkisin taas, kuolema ei tarkoittaisikaan sitä, että kaikki menee pimeäksi ja se siitä.
Miten päädyin taas näin syvälliseen, etenkin kun kukaan ei välttämättä edes tajua mitään tuosta selityksestä. Sitä on vaikeaa selittää sanoin, mutta päässäni kyllä ymmärrän sen ja se tuntuu loogiselta. Ehkä kaukaa haetulta joistakin, mutta mahdottomalta? Onko loppujen lopuksi mikään mahdotonta?
Mutta takaisin pääaiheeseen eli Interstellariin. Tässä elokuvan trailer. Itse elokuvan katsominen omalla vastuulla, koska se näemmä aiheuttaa melkoisen syvällistä mielentilaa. (Näin btw, joskus haluaisin olla tosi fiksu tiedemies, jotta voisin ottaa selvää asioista, tutkia tätä teoriaa, mutta ei mun aivot riitä. Hyvä kun ne riittää tähän kirjallisuustieteeseen. Mä olen vain utelias, mutta äo ei riitä.)
En voi kehua olevani kovin hyvä ihminen, vaikka Pottermoren lajitteluhattu mut puuskupuhiin laittoikin. Olen hyvin usein itsekäs ja välinpitämätön, mutta joskus tunnen syyllisyyttä ohittaessani kodittoman ihmisen tai vanhuksen, joka selkeästi tarvitsisi apua. Siksi pysähdynkin välillä auttamaan etenkin vanhoja ihmisiä ja lapsia, mutta en kodittomia, jotka kerjäävät kadunvarsilla. Ehkä se johtuu epäluuloista ja ohjeista, joita monet antavat. "Ei kannata kiinnittää huomiota kerjäläisiin. Voit tulla ryöstetyksi." tai "Viinaan ne rahat kuitenkin menevät". Ehkä niissä on perää, ehkä ei. Kuka tietää. Jonkun elämä saattaa oikeasti olla kiinni niistä parista kolikosta, jotka eivät tee minulla paljoa muutosta.
Siksi haluaisin joskus osallistua kampanjaan, jossa jaetaan ruokaa köyhille ja kodittomille. Yhdessä ficissäkin jaettiin ruokaa jouluaattona. Monet nettikuuluisuudet jakavat ruokaa kiitospäivänä. Haluaisin itsekin tehdä niin, mutta olen vähän pelkuri ja epäröijä. Yksin en haluaisi hommaan ryhtyä, mutta ketä pyytää mukaan ja kuinka edetä? Voin tosin lohduttautua sillä, että aina on keräykset, joissa kerätään rahaa ties kenelle apua tarvitseville. Ehkä voisin uhrata ne pari ropostani joulupatoihin tänä vuonna, vaikka köyhä opiskelija olenkin. En sentään ole ihan niin köyhä, että joutuisin nälkää näkemään niiden muutaman lahjoitetun euron vuoksi.
Tämän päivän video onkin juuri kyseisestä aiheesta. Nigahiga jakaa kiitospäivänä kodittomille ruokaa... ninjaksi pukeutuneena ja jäämättä kiinni.
Mutta tänään olen ajoissa! Tämähän menee paremmin kuin parina viime vuotena.
Tämän päivän luukku kertoo velvollisuuksista. Nyt kun on muuttanut omilleen kauas pois kotoa, tulee sen mukana liikaa aikuisten velvollisuuksia, kuten koko kämpän siivoaminen yksin, ruuanlaitto, tiskaus, laskujen maksaminen, pyykinpesu ja opiskelu. Ja mäkin asun kaiken lisäksi asuntolassa enkä käy vielä töissä, mutta sekin aika tulee koittamaan mitä luultavimmin ensi vuonna. Ehkä hankin oman vuokrakämpän, kuka tietää, ehkä asun yhä asuntolassa, mutta vain eri asuntolassa. Opiskelijakämppä vois olla aika jees. Sitten täytyisi viimeistään hankkia niitä töitä, koska ei raha riitä loputtomiin ja pitäisi olla vastuussa omasta elämästään täysin. Ynh. Jo tässä vaiheessa on monta kertaa miettinyt, että olispa joku muu tekemässä kaikki likaset työt mun puolesta, mutta eeei. Yksin niistäkin on selvittävä.
Lapsena ja teininä oli niin helppoa, kun sai vain keskittyä pelkästään siihen opiskeluun (jos siihenkään) ja äiti teki ruuan, siivosi muun kämpän niin, että itselle jäi joskus vastuulle vain oma huone (joskus kyllä pakotettiin auttamaan) ja jos kävi joku vahinko, esim maidot lensi pitkin lattioita, oli joku auttamassa siivouksessa. Nyt, tee itse. Tulee heti mieleen se ihana hetki, kun unohdin vahingossa banaanit kaappin ja olihan ne tietenkin mädäntyneet siellä. Siitä seurasi hirveän hajun lisäksi hyllyjen putsaus banaanin nesteistä, jotka olivat myös pehmittäneet viereisen puuropaketin niin pahasti mössöksi, että se oli tarttunut hyllyyn kiinni ja meni sitten rikki levittäen hiutaleita kaikkialle. Yksin asumisen ilot <3
Siksipä tämän päivän luukun videosta löytyy Chonnyn Teenage vs Adul life. Aika pimeetä huumoria se sisältää, mutta viesti meni perille x)
Tämäkin joulukalenteri näyttää jälleen olevan lähellä loppuaan. Nyt voisi siis pahoitella kaikista myöhästyneistä luukuista ja loukkaavista kommenteista, joita olen mitä luultavamminin tehnyt tajuamattani :( Olen pahoillani... Yritän parhaani ensi vuonna, jolloin koko elämäntilanteeni on muuttunut. Ainakin osittain. Mulla saattaa olla uusi opiskelupaikka, ja saatan olla matkalla kohti tulevaa ammattiani. Saatan asua omillani toisessa kaupungissa. Saatan asua omassa kotikylässäni. Mutta saatan myös olla vain töissä ja miettiä, mitä sitä elämällä oikein tekisi. Jaa... Mitähän sitä tekisi?
Addiktoiduin täysin Gacktiin eilen. En voi kuin kuunnella biisejä kerta toisensa jälkeen ja tajuta aina vain, kuinka loistavia ne ovat. Eli tämän päivän luukussa on Gaktin biisi :3 Enjoy because you should~
Puolet joulukalenterista jäljellä, puolet jo tehty.
Siksi tänään pitää katsoa jotain tunteellista.
Tässä, olkaa hyvät, kaunis ja surullinen tarina, joka on valitettavasti liian totta monille lapsille ja nuorille.
¨
Olen huomannut, että avioerot ovat lisääntyneet ihan älyttömästi viime vuosien aikana. Ennen mentiin naimisiin rakkaudesta ja uskollisuudesta, nykyään ei mietitä, mitä rakkaus, uskollisuus ja naimisiinmeno todella merkitsevät. Siksi varmaan eroja tuleekin niin paljon. Naimisiin menoon voi olla syynä odottamaton raskaus tai vain hetken huuma ja se juhlantuntu, joka häistä tulee. Monet sanovat haluavansa olla prinsessa edes sen yhden päivän, mutta siinä se onkin. Käy niin kuin Johanna Tukiaiselle, joka erosi seuraavana päivänä häistään ja taisi mennä häämatkallekin yksin. Meitä on moneen junaan...
Valitettavan usein eroavalla avioparilla on lapsia, joihin ero ja rikkoutunut ilmapiiri vaikuttaa. Vanhemmat eivät näytä ymmärtävän sitä sitten millään. Toki on totta, että jatkuva riiteli ja huono avioliitto sekin vaikuttaa perhe-elämän laatuun, mutta tästä nousee kysymys: miksi edes menitte naimisiin? Lapsi siinä kärsii eniten. Ymmärrän hyvin jotkut eron syyt. Esimerkiksi väkivaltainen aviopuoliso, oli se sitten mies tai nainen. Syynä voi olla myös alistaminen tai narsismi näin yleensä. On varmasti muitakin syitä, mutta nämä tulivat ensimmäiseksi mieleen. Alistaminen siksi, että tunnen erään, jonka aviomies on hyvinkin alistava ja vähättelevä. Tutullani ei ole minkäänlaista sanavaltaa tai vapautta valittaa tai ilmaista mielipiteitään. Toki hän tätä tekee, mutta mies on aina latistamassa hänen mielipiteensä ja tahtonsa sanomalla viimeisen sanan asiaan. Ja vaimo on alistuvaa sorttia... Ei sano vastaan vaan tekee. Itse tiedän, että olisin varmasti raivostunut ja sanonut takaisin samalla mitalla miehelle, koska erään vierailuni aikana teki niin hemmetisti mieli sanoa joku puolustuksen sana tuttuni puolesta. Mutta tiedän, ettei mulla ole varaa eikä oikeutta puuttua. Tuttuni on sellanen tyyppi, joka vain suuttuu, jos asiasta mainitsee jotain. Ehkä siksi mulle ja tälle miehelle olisi varmasti tullut jo alusta asti ero, jos olisimme naimisissa, sillä en vaan siedä sellaisia tyyppejä. Vaikka olenkin joskus liian kiltti ja yritän miellyttää muita niin olen myös vähän liian ylpeä antaakseni muiden päättää asioistani ja vähätellä sanaani.
Mutta kuten sanoin. Lapset ovat ne, jotka kärsivät tällaisesta tulehtuneesta ilmapiiristä eniten. Siksi usein mietin, että haluaisin psykologiksi, jotta voisin auttaa tällaisia lapsia ja nuoria kuuntelemalla heitä. Oli ongelma sitten hajoava perhe tai jotain aivan muuta. Joskus vähän huvittaa nämä ajatukset, koska en tykkää lapsista juuri ollenkaan :'D Siedän niitä juuri ja juuri, koska on pakko ja no, pakko sanoa, että siskon lapset on aika sulosia loppujen lopuksi. Mutta itselläni en jaksaisi muksuja. Siksi mietinkin, että miksi hitossa haluaisin terapeutiksi lapsille ja nuorille! Ihan älytöntä, mutta psykologia on näin yleensä kiinnostanut paljon, ja ajatus siitä, että voisi tehdä jonkun elämän paremmaksi, kuulostaa upealta.
Joka tapauksessa! Viesti, jonka haluan tässä luukussa välittää on se, että hyvät ihmiset ajatelkaa ennen kuin teette vakavia päätöksiä. Se voi johtaa vakavempiin seurauksiin kuin uskottekaan. Sekä henkisiä että fyysisiä.
Kaunis biisi vähän kurjemmalle päivälle. Tämän luukun sisällöksi päätin laittaa j-rockia eli biisi on Miyavin Itoshii Hito. Tämän päivän luukkuidea lähti liikkeelle siitä, että päätin selata sattumanvaraisesti jonkin biisin vanhoista suosikeista ja sieltähän tämä biisi putkahtikin esiin. En ole kuunnellut tätä pitkään aikaan, mutta nyt kun kuulin sen taas, muistin kuinka loistava se oli. Loistava piristys tähän päivään, josta olen jo puolet kärsinyt mikreenin vallassa.
Olen aina ihaillut ja ihailen edelleen Miyavin tatuointeja videossa olevassa kuvassa. Haluaisin itsekin samanlaiset tai edes jonkun osan niistä. Ehkä hankin joku kaunis päivä itselleni tatuoinnin... jos uskallan.
Mulla on jopa puolustuspuhe! En muistanut eilen avata teille joulukalenterin luukkua, koska silmäni oli vangittuna erääseen maailman mahtavimpaan original ficciin nimeltään Evenfall (ensimmäinen osa In the Company of Shadows -sarjaa). Kirjassa on sellaiset about 1400 sivua, joten lukeminen ei hetkessä lopu. Mutta tämä sivumäärä ei ole ainoa syy! Kirja on kirjoitettu loistavan vangitsevalla tavalla, joka saa nauramaan, itkemään, huutamaan, kuolemaan, kiihott-- köh köh, juu siis niin. Ymmärsitte pointin? Joka tapauksessa, en pysty olemaan hetkeäkään erossa kirjasta. Nyt mennään jossain sivulla 900, joten ei enää niin paljoa jäljellä. Kirja on aiheuttanut mussa sellaiset tunnekuohut, etten ole ollut noin viikkoon ihan henkisesti vakaa. Luin kaiken lisäksi vähän paljastuksia seuraavasta osasta ja kaikki varoittavat, kuinka se kirja tappaa henkisesti entistä enemmän ja saa itkemään... En tiedä olenko valmis, mutta tiedän, etten voi vain jättää lukematta seuraavaa osaa, kun pääparin tarina on niin auki ja, suoraan sanottuna, hyvin usein tulehtunut. Eikä asiaa helpota yhtään kummankin itsepäiset luonteet, 10-vuoden ikäero sekä työkumppaneina olo (toinen on palkkamurhaaja-agentti ja toinen agentti).
Suoraan sanottuna parin päivän lukuputken jälkeen en osaa ajatella mitään rakentavaa kalenteriluukkua, joka EI LIITTYISI KYSEISEEN KIRJAAN! Se on siis täysin mahdotonta. Mutta youtubessa ei ole minkäänlaista videota liittyen sarjaan (luulen), joten totesin tänään kaverilla käydessäni löytäneeni loistavan kappaleen kuvailemaan tunteitani. Sanoista nyt en niinkään sanoisi, mutta epätoivoinen ja surumielinen ilmapiiri on sitä, missä olen rypenyt pari viimeistä päivää (okei, olen aina välillä nauranut itseni kippuraan ja nauttinut kuumista seks-- niin, juu. Oh fuck it!)
Eli neljännen ja viidennen päivän kalenteri (koska en jaksa nyt henkiseltä kuolemaltani miettiä kahta eri luukkua) on k-poppia. Melko uusi kappale, kuuluisa poikabändi, surullinen sävel, sanoituksetkin mitä luultavammin sydäntä särkevät, kaunis jouluhenkinen video... Eli kaikkea, mikä sopii sekä vuoden aikaan, nykyhetkeen, ihmissuhteisiin, tunnetiloihin etc. (Hakekaa nenäliinat valmiiksi, ihmiset!) Tässä se nyt on: EXOn Miracles in December.
Ps. Rukoillaan kaikki, että saatte huomenna ajoissa kalenteripäivityksen. Toivo elää, että selviän tulevasta unettomasta yöstä sekä tuskallisesta ficistä hengissä.
...En tosiaan tiedä pystynkö lukemaan sen toisen osan...
Kolmas teksti yhden illan sisällä. Jaa miten niin väsyttää tällainen kirjoittaminen ja ideoiminen?
Väkisin tässä alkaa jo ideatkin huveta, kun on jo kahden luukun aiheet tekaissut päästään. Mutta olisi silti kiva saada kalenteri aikatauluilleen. Hitto tätä kiireistä elämää, hitto älypuhelinta ja hitto Evenfall -ficciä, joka vie yöunet, katkoo kaikki sosiaaliset suhteet sekä aiheuttaa hermoromahdusta.
Ja takaisin asiaan.
Tänään käytiin koulun kanssa Studia-messuilla ja suoraan sanottuna, olen hiton hämmentynyt xD Koko Messukeskus tulvi eri jatko-opiskelupaikkojen esittelijöitä ja joka suunnalta lenteli lehtisiä ja arvontakuponkeja. Ei tässä tiedä enää, mitä sanoisi. Aluksi mulla oli jonkinlainen ajatus siitä, mitä haluaisin tehdä lukion jälkeen, mutta nyt... not! Ensimmäinen ajatus oli Englannin opiskelu yliopistossa, ja toive, että valmistuisin joskus vielä kääntäjäksi. Mutta sitten ajattelin, että pakkomielteeni Aasian kulttuureja ja kieliä kohtaan voisi toimia hyvänä uran alkuna, joten suunnittelin hakevani keväällä Helsingin Yliopiston Maailman kulttuurien keskuksen Itä-Aasian laitokseen. Mutta tänään jotenkin tajusin, että olen ehkä yksi maailman laiskin ihminen, joten onko musta mihinkään yhtä haastavaan kuin yliopisto-opiskelu? Ja vaikka olisi niin olisiko ne Aasian kielet ja kulttuurit sittenkään SE juttu. Jotenkin Englanti ja sen kulttuuri kiehtovat yhtälailla ja sitä on sentään jatkunut läpi koko yläasteen. Toisaalta Japani-fanitus on jatkunut lähes yhtä pitkään ellei jopa pidempäänkin. Mutta Aasian opiskelujen aloittaminen olisi jotenkin... en edes löydä sanoja.
Ja päätös täytyisi tehdä pian?
Oikeasti vai?
Tässä täytyisi tehdä aikuismaisen harkittu päätös, kun opiskelumotivaatio on tasoa Chonny?
Ja jos mietit, millainen taso Chonny on, niin tässä näet:
Eli hyvin menee mun elämä, mutta menköön. Puren hammasta yhteen, vedän läpi viimeisen jakson ja koeviikon, opiskelen ahkerasti kirjoituksiin ja PÄÄSEN EDES JOHONKIN OPISKELUPAIKKAAN! Se olkoon aikainen uuden vuoden lupaus. Ja jos en pääse mihinkään opiskelupaikkaan niin en saa silti jäädä lojumaan kotisohvan nurkkaan rypemään itsesäälissäni, mässäämään suklaata siihen pisteeseen asti, etten enää voi koskaan cossata Aladdinia ja itkemään itseni hermoromahduksen partaalle katselemalla draamaa/lukemalla ficcejä.
Tämä oli melko henkilökohtainen joulukalenteriluukku, mutta eipä se kai haittaa :) Ainakin siinä oli kerrankin tunnetta mukana unohtamatta videota!
Jösses, että olen taas onnistunut... puoli vuotta siitä, kun viimeksi päivitin blogia! Hmm hmm, surkea bloggaaja meillä täällä.
Tämän päivän otsikolla on ihan merkitystäkin. Ja kyllä, tällä postauksella on aihe. Tällä kertää se on nostalgia. Tuli hirveän nostalginen olo, kun kävin läpi vanhoja bloggauksia viime joululta ja katselin vanhoja suosikkeja youtubesta. Kaikki on muuttunut sitten ihan hirveästi! En ole enää se sama tyyppi, joka olin silloin. Millainen edes olin silloin? Hullu, hukassa itseni kanssa, anime lover 4ever, cossaaja... mitä siis olen nyt? Hullu, hukassa itseni kanssa, k-pop lover 4ever... Ei siis kovin paremmaksi ole tilanne muuttunut xD
Mutta jotenkin surullista ajatella, kuinka ihmiset muuttuu näin lyhyessä ajassa. Kaikki, mikä silloin kiinnosti, tuntuu nyt niin kaukaiselta ja oudolta. Ihan niin kuin se vaihe elämästä olisi ollut pelkkää unta. Tänään tosiaan tuli tosi nostalginen olo, kuten jo mainitsinkin, joka tarkoittaa sitä, että kyllä se kaikki tapahtui kerran. Välillä tulee hirveän haikea olo ja kaipaan sitä entistä minääni, joka silloin olin. Tarkoitan sitä minää, joka katseli päivät pitkät animea ja luki läpi kaikki kliseisimmätkin yaoi-mangat. Ai niin, ja joka odotti innoissaan päästäkseen cossaamaan ja joka jopa näki vaivaa asujen eteen. Heti, kun löytyi uusia asioita, joista tuli tärkeämpiä, unohtui vanhat ilon aiheet. Viimeinen kerta, kun cossasin, oli Desucon Frostbitessa. Suunnittelin asun, jota en saanutkaan koskaan valmiiksi. Odotin hauskaa viikonloppua, mutta kaikki hohto olikin kadonnut. Ei se ollut enää samanlaista. Kaverikin oli jo löytänyt uudet fandomit, jotka eivät liittyneet animeen, joten ei ollut edes mitään yhteistä puhuttavaa tai tekemistä niin kuin oli ollut Traconissa. (Hurjia paljastuksia, katsotaan millaiset tunnevyöryt saan niskaani, jos kyseinen henkilö sattuisi jostain kumman syystä lukemaan taas tätä blogia.) Mutta totuus on totuus, ihmiset kasvaa erilleen ja muuttuvat.
Keventääkseni vähän tätä pitkää selostusta, pistän kuvan entisestä obsessiostani:
Siinähän se pikku-Ed makoilee... unohdettuna
Ja sitten nopea tiivistelmä nykyisestä pakkomielteestä:
SHINee <3
K-POP!!! Siinähän se yksinkertaisuudessaan. Ja etenkin yllä oleva bändi, SHINee. Löysin bändin kaverieni kautta viime tammikuussa. Olinhan jo tietänyt heistä ja yleisesti k-popista pitkään, mutta totaalinen läpimurto tapahtui vasta, kun he saivat minut katsomaan SHINeen Hello Babyn. Huomasin, kuinka hauska ja keveä k-popin maaima pystyikään olemaan. Sain nauraa ilmat pihalle keuhkoistani katsoessani kaikki mahdolliset televisio-ohjelmat ja haastattelut. Sain itkeä silmät päästäni kuunnellessani musiikkia ja lukiessani käännöksiä sanoituksille. Sain kokea niin paljon erilaisia tunnepurkauksia rakastuessani laulajiin ja julkkiksiin, katsoessani draamoja, etsiessäni uusia bändejä, blogatessani tumblrissa eri fandomien kuvia. Minusta tuli Shawol, MVP, Exotic ja BaNa kerta heitolla. Vain yksi ohjelma ja bändi muutti koko elämän näin täysin! Ihan uskomaton ajatus, mutta totta. Ei siitä sitten ollut enää paluuta entiseen. Manga alkoi myös pikkuhiljaa unohtua, kuten myös kerran niin tärkeä editointi ja nyt en tee niistä enää mitään. Eilen luin pitkästä aikaa yhden lempimangani uudestaan ja pidin siitä edelleen. Mutta se on silti kaikki menneisyydessä. Nyt olen niin täysin k-popin julmassa ja kauniissa maailmassa, etten mahda asialle enää mitään.
Sain muuten k-popin kautta uusia mahtavia ystäviäkin! Sellaisia, joita mulla ei ole koskaan ennen ollut. Nimittäin oikeita IRL -kavereita, joilla on samat mielenkiinnonkohteet. Siis mitä ihmettä? Onko sellainen mahdollista? Mutta kyllä vaan on. Joku tykkää k-popista, kuten minä, joten ihkutan sitä kuin mikäkin teinityttö kaiket päivät koulussa ja vapaa-ajalla. Ihan uusi kokemus, mutta rakastan sitä. Löysin myös uusia puolia itsestäni, mutta myös huonojakin, joita yritän nyt korjata takaisin entiselleen, koska en pidä niistä.
K-pop teki myös yhden toisen asian mahdolliseksi: unelmoinnin. Aloin unelmoida tosissaan Koreaan muutosta, ja näyttää siltä, että ensi kesänä saattaisi olla muutto edessä. :) Au pairiksi olisi tarkoitus hakea. Enkä ole toteuttamassa tätä unelmaa yksin, vaan kaverini, josta on tullut tässä lyhyessä ajassa varmasti paras kaverini, suunnittelee aivan samaa. Joten ei tarvitsisi olla aivan yksin vieraassa maassa. Opettelen jo täysillä kieltäkin.
Mutta vielä sitä ennen on edessä kirjoitukset... Niin, syksyllä se alkaa. Nyt on jo luettu vaikka kuinka ja paljon englantia ja sitten pitäisikin pian siirtyä matikkaan. Mutta kaikki aikanaan. Tätytyy muistaa myös pitää hieman lomaa :D Jotenkin olen hirveän innoissani koko Korea aiheesta! Kunpa vain kaikki toimisi niin kuin on suunniteltu eikä kaikki menisi loppujen lopuksi pieleen...
Vaikka kaikki tuntuu niin selvältä, niin ei se silti sitä ole. Jotenkin kaikki silti ahdistaa vaikka elämästä tulikin miellyttävämpää. En tiedä... kun kaikki vaan pikku hiljaa on lähtenyt menneisyydessä luotani niin herää kysymys, onko mun elämässä oikeestaan mitään pysyvää. Jospa nämäkin kaverit, jotka sain, vain katoavat? Entä, jos unohdan Korean ihan kuin unohdin Japanin? Näin epävakaa ihminen kun olen... Mutta pitäisi vaan antaa virran viedä ja nauttia joka hetkestä :) Olen sen verran peruuttamattomasti rakastunut SHINeen Onewiin (joka on kerrankin oikea henkilö, eikä mangan fiktiivinen hahmo!), että on outoa kuvitella, että vain unohtaisin kaiken. En ole puoleen vuoteen mistään muusta puhunutkaan kuin Lee Jinkinstä! Tosin, puhuin mangasta/animesta monta vuotta ja silti vaihdoin sen näin helposti Koreaan... Mutta ehkä se auttaisi asiaa, että kyseessä on oikeat ihmiset ja oikea elämä? Kerrankin jotain, joka on olemassa ja joka ei jää vain haaveiluasteelle.
Jotenkin tämä video vain lämmitti sydäntä ja paljon. Siinä käsketään uskoa unelmiinsa. Haluan tosiaan uskoa niihin, mutta kaikki on silti niin epävarmaa. Koreaan muutto olisi nimittäin ihan älyttömän suuri muutos, joka vaikuttaisi monen ihmisen elämään, eikä vain mun omaani! Koska perhe jäisi maapallon toiselle puolelle ja siellä toisella puolella odottaa minua aivan uusi ja vieras kulttuuri, erilaiset ihmiset, erilaiset ihanteet, vieras kieli, josta osaan vain muutaman yksinkertaisen ilmauksen... Mihin sitä ihminen ryhtyykään yrittäessään olla onnellinen, kun voisi sitä olla lähempänäkin. Ehkä sitä vain vaatii jotain muutosta, kun on asunut koko elämänsä pikkukaupungissa. Haluaa nähdä maailmaa ja tuntea kuuluvansa johonkin. Sellaiset tunteet on hienoja, mutta onko ne pysyviä. Ei kuitenkaan kannata siltikään jäädä kotiin murehtimaan asiaa vaan kannattaa lähteä vielä, kun on nuori ja vapaa. Vanhana sitten onkin jo myöhäistä toteuttaa itseään.
