Tänään kävin katsomassa erään spesiaalin ihmisen kanssa elokuvan, siksi luukkukin kertoo kyseisestä elokuvasta. Kyseessä on siis myös Inceptionin ohjanneen Christopher Nolanin elokuva, Interstellar.
Kokemuksena voin sanoa, että elokuva oli vaikuttava tehosteiden ja musiikkien kohdalla. Myös juoni oli mielenkiintoinen, joskin tieteelliset sepustukset menivät välillä tällaiselta maallikolta vähän ohi. No, niin käy usein scifissä. Elokuva sai mut kuitenkin myös itkemään (se johtuu musiikeista! Musa menee suoraan mun sydämeen.. tai, no, oikeesti johonkin tunteitasäätelevään juttuun aivoissa, mut sehän on vähemmän romattisen kuulosta) ja nauramaan. Voisinko siis suositella leffaa muille? Kyllä. Hieno se oli. Avaruus itsessään on niin käsittämätön ajatus, jotenkin on vaikea tajuta, että olemme oikeasti osa jotakin paljon suurempaa. Olemme jonkun lähestulkoon täysin tuntemattoman armoilla. Siksi en mieti sitä usein, mutta tällaisten leffojen jälkeen tuntee vain itsensä jotenkin niin äärettömän pieneksi ja mitättömäksi. Mikä tarkoitus ihmisellä on tässä elämässä? Synnyttiinkö me maapallolle vain chillailemaan ilman sen suurempaa tarkoitusta? Siis oikeasti, mitä hittoa ihmisellä on loppujen lopuksi valtaa äärettömässä maailmankaikkeudessa, etenkin kun jo luonnonvoimat vievät hetkessä miljoonia ihmishenkiä ja tuhoavat muutamassa minuutissa sen, mitä ihmiset rakensivat vuosia. Ihminen syntyy hetkessä, kuolee hetkessä ja unohtuu sitäkin nopeammin.
Miksi ihmeessä ihminen on luotu näinkin viisaaksi, ajattelevaksi ja tuntevaksi olennoksi, jos yksilön elämällä ei ole mitään muuta merkitystä kuin elää elämä läpi ja se siitä?
Meni syvälliseksi, mutta näitä ajatuksia elokuva herätti. Jotenkin hyvin ahdistavia ajatuksia, siksi en mieti niitä kovin usein. Oon joskus tosi utelias ihminen ja haluaisin näihinkin vastaukset, mutta tiedän, etten koskaan niitä tule saamaan. Pitäisi vaan jatkaa elämää ja sitten lopulta jonain päivänä kuolla ja kadota ihmisten muistoista. Ne ihmiset, jotka elävät kanssani nyt, muistavat minut, mutta entä sitten, kun hekin kuolevat? Eihän musta jää mitään muistoa ihmishistoriaan. Mä vain elin, tein jotain, kuolin, that's it. Tykkään ajatella, että ihminen syntyisi uudelleen. Tietoisuus pysyisi samana, mutta ruumis olisi eri. En tarkoita nyt mitään siirtyviä sieluja vaan tieteellisessä mielessä tietoisuutta. Eikö olisikin vähän outoa, jos jokaiselle ihmiselle syntyisi yksi oma tietoisuus? Miksei sama tietoisuus voisi muotoutua uudestaan. Toisin sanoen "minä" näkisin jälleen kaiken omin silmin, samoin silmin, mutta eri ruumiista. En muistaisi mitään edellisestä elämästäni, mutta olisin jälleen elossa, unelmoisin, opiskelisin, rakastuisin jne. Kaikki tapahtuisi tälle minulle, joka olen nyt, mutta eri ajassa, eri ympäristössä, eri ruumiissa, mutta tietoisuus olisi sama. Mä näkisin taas, kuolema ei tarkoittaisikaan sitä, että kaikki menee pimeäksi ja se siitä.
Miten päädyin taas näin syvälliseen, etenkin kun kukaan ei välttämättä edes tajua mitään tuosta selityksestä. Sitä on vaikeaa selittää sanoin, mutta päässäni kyllä ymmärrän sen ja se tuntuu loogiselta. Ehkä kaukaa haetulta joistakin, mutta mahdottomalta? Onko loppujen lopuksi mikään mahdotonta?
Mutta takaisin pääaiheeseen eli Interstellariin. Tässä elokuvan trailer. Itse elokuvan katsominen omalla vastuulla, koska se näemmä aiheuttaa melkoisen syvällistä mielentilaa. (Näin btw, joskus haluaisin olla tosi fiksu tiedemies, jotta voisin ottaa selvää asioista, tutkia tätä teoriaa, mutta ei mun aivot riitä. Hyvä kun ne riittää tähän kirjallisuustieteeseen. Mä olen vain utelias, mutta äo ei riitä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti