Kun sanoin, että kalenteriluukkuihin kirjoitetuista lyhyistä teksteistä olis hyötyä, en olis koskaan arvannu kuinka oikeessa loppujen lopuks olen. Keksin luukun 17 pelitekstistä loistavan juonen pidemmälle originaalitekstille, josta vois tulla jonain päivänä kirja. Pelipojun kaveriksi keksin laittaa luukku randomin skeittaripojun. En viitsi paljoa täällä kertoa, mitä aion kirjoittaa, koska pelkään jälleen kerran ideanvarastajia. Jotkut ihmiset voivat olla noin ala-arvoisia, sitä ei käy kieltäminen.
Tässä kuitenkin pieni vinkki mihin se liittyy. Kauhupeliin siis, koska kauhupelimusiikkia. En ole etukäteen kuunnellut videon biisejä, mutta pienestä alkunäytteestä pystyn sanomaan, että melkoisen karmivaa musiikkia on. Älä siis kuuntele ennen nukkumaan menoa.
Nostalgian nimissä julkaisen "uudelleen" yhden vuoden 2011 kalenteriluukuista, joten tämän takia tulee toinen Kingdom Hearts -postaus. Tänään olin esiintymässä kuoron kanssa paikallisessa museossa, joten vähän väsyttää, enkä jaksa kirjoittaa pientä tekstipätkää. Enkä luultavasti tämän päivän luukkuunkaan. Siitä pitäisi tulla eräänlainen ihkutuspostaus.
Blogit on henkilökohtaista mainostamista varten, eikö?
Aloitin joulukuun alussa kirjoittaa toistakin joulukalenteria fanfictioniin parituksella 1827 (Hibari/Tsuna KHR:stä) ja voin sanoa, että se on ihan ällön söpö. Jouluista fluffya täynnä. Joten jos kiinnostaa (oon saanut lähes päivittäin kirjotettua uuden luvun~ poikkeuksena yksi päivä).
Tässä esimakua ekasta luvusta:
Tsuna started tentatively. “Do you know what month—“
“No.”
“It’s Dece—“
“No.”
“Well, it sure is!”
“No, it isn’t if I say so.”
The brunet rolled his eyes at the pouting man. Yes,
Kyoya was pouting, not frowning with a healthy murderous intent
like he’d once told Tsuna. His lips were pursed, hands still crossed against
his lean chest and eyes turned to other direction.
Pouting.
With an amused yet frustrated sigh the young boss
decided to let the issue be. For now. He hid his sly grin professionally (Who
wouldn’t be professional after Reborn’s methods of training?) and stood up. The
man in front of him let his eyes wander suspiciously to him when he suddenly leaned
in and kissed thin lips. At first Kyoya wasn’t responding, just pouting and being a moody, dangerous
carnivore that he was. After a while of patient waiting Tsuna got the reaction
he wanted and made sure to give the deepest kiss ever. Then he drew away,
smiling tenderly at an almost invisible blush on pale cheeks. He’d try again tomorrow. And day after tomorrow and
the day after that.
He had whole 23 days left to get Kyoya into a perfect
Christmas mood, after all.
Täältä löydät koko ficin: https://www.fanfiction.net/s/11644838/1/24-Days
A sword clanked to one another. A swish, dodge and a slice. A deep wound ran through his shoulder but he continued. He wasn't about to give up. He'd be the king of the Seas. Seven Seas. Or how many there was. With a satisfied smirk he sliced through his opponent and watched him crumble to the floor into a pathetic heap. He was a body now. Well, time to move to the next prey.
Seitsemän luukun jälkeen kirjoitusinto alkaa melkoisesti hiipua. Tämän päivän, tai oikeastaan eilisen, luukusta löytyy mahtava Pirates of the Caribbean Soundtrack Mix. Etenkin loppu on vaikuttava jostain kymmenen minan kohtaa. Sori, tulee todella lyhyt ja tympeä luukku, mutta kun ei jaksa. Ja vielä on yksi kirjoitettavana. Dammit.
Juuri tänä päivänä, viime sunnuntaina, me käytiin Raskasta joulua-konsertissa. Kommenttia siitä? Yksi sana riittää ja se on "Vau". Koska, vau. Meno oli mahtava, hyvin vauhdikas, ja esiintyjät ammattitaitoisia. Tietysti. Biisejä oli ihan mahtava kuunnella, ja yleisökin oli täysillä mukana.
Heat of the moment hits me and I don't care anymore if I look stupid or just plain idiot. I stand up with others and sing, from the top of my lungs. I feel my voice cracking, not used to be used in such a way. I don't care. My ears can only hear the awesome singing, my hands each other thanks to clapping and I'm not about to stop yet. It's great feeling, to be alive. To listen to some music. To enjoy. To feel. To be part of something bigger. Heavy metal blares my ears and I bet they tin after the show is over. That's the bridge I'll cross when I come to it. Tomorrow I might also feel shame, swear to never do this again. But today, I don't give a fuck.
Joku aika sitten mulle tuli tosi nostalginen olo ja aloin kuunnella niitä biisejä, joilla äiti ja isä aivopesi mua lapsena. On outoa, miten pystyy pelkkien äänien ja sointujen avulla palaamaan ajassa taaksepäin. Tuntui, että silloin kaikki oli paremmin.
Eikä siinä kaikki. Tämän kyseisen biisin sanat on hyvin merkitykselliset ja syvälliset. Kannattaa kuunnella ne tarkkaan. Niissä on asiaa yhteiskunnasta, elämästä.
The room is dim, the only source of a light are the light on a Christmas three. I sit on a sofa, beside the said tree, and watch in wonder, in delight, how the red and silver balls seem to reflect the golden light. I'm only four and everything in a room seems so different and beautiful despite the fact I'd lived there the whole four years of my life. A silent music plays in the background while my mom hums with the melody, dad listens quietly with his eyes closed and my sisters try to keep me at pay so I wouldn't fall under the tree. I settle down, not really understanding what's going on, but I like it anyway. Everyone I love is near me and I feel content and happy. Everyone is happy. I hope this moment would last forever.
Koska jokainen - toistan, jokainen - joulukalenteri tarvitsee vähän Merthuria, niin tässä sitä on:
Tajusin tässä näin, että olen ollut jo älyttömän monta vuotta Merlin-fandomissa. Siis, ainakin kolme, ellen kohta jopa neljä. Enkä vieläkään ole kyllästynyt. Siitä tunnistaa hyvän sarjan.
"Merlin. Were you just trying to... hug me?"
Merlin averted his gaze, musing in a way he knew annoyed Arthur to no end. "Of course not, sire. How could a low servant like me dare to hug such a royal man like you?"
Arthur gave him a dry look. "How is it, Merlin, that I heard something not quite sincere in your tone?"
"I have no idea, sire." Merlin grinned. "Are you going to stare at me the whole day like some daftwaffle or are you going to finish that speech?"
It looked like the king wanted to say something but in the end gave up with a huff and turned back to his speech. He was getting back the where he was left when, once again, he felt something sneaking behind him.
"MERLIN!"
"Yes, sire? I'm not deaf. Yet."
Merlin's hands were loosely around the blond man's chest but this time he wasn't letting go. Like sadly often with Merlin, Arthur had no idea what to say, do or even where to watch. He felt his cheeks burn - in embarrassment of course since such a gesture was made for him - and tried to hide the fact that a girly squeal had escaped his throat a minute ago.
"Please, let go," he muttered, looking pointedly at the rood.
"Is that an order?"
"Yes, Merlin. It's an order."
Merlin let go but made sure the other man saw his wide grin. Arthur stared at him dumbly. And no, it wasn't a blush that you saw on his face. In the end he decided it was better pretend nothing happened, so he did so, but for some reason or another it only made Merlin happier. For the first time Arthur felt like he'd lost.
Olin perjantaina, joka oli oikeastaan 11. päivä, laulamassa Kallion kirkossa kuoron kanssa joululauluja. Joulukonsertti siis. Tämän innoittamana tämän menneen päivän luukusta löytyy Gleen verio O Holy Nightista.
He sat on a hard bench, he listened. It was beautiful, the singing. Like angles. Anyone else would have found the metaphor a cliche, but not him. Angels were real, and their singing sounded like angles's singing. Beautiful, soft, full of emotion, forgiveness and blessing. Free of human soul's sins. He wanted to sing too, call up to the Heavens, but he knew his voice would have ruined that perfect moment of tranquility. So instead, he let the choir do the calling and let himself answer to every call.
Tähän väliin on pakko sanoa, etten itse ole uskonnollinen. Saattaisin luetella itseni paremminkin ateistiksi. Vaikka tavallaan usko, että jossakin saattaa olla jokin suurempi voima. Se on hankalaa. Kirkossa ollessa tulee kuitenkin aina sellainen tietty pyhä olo, ehkä niin on jokaisen uskonnon kanssa. Koska siinä on osana jotakin suurta ja hyvin vanhaa, jonka perinteet ovat jatkuneet aina näihin päiviin asti. Mieleni tekisi kokea monien muiden uskontojen perinteisiä rituaaleja, etenkin Japanin uusi vuosi kiinnostaa kovasti.
Viime päivinä en ole muuta tehnytkään kuin lukenut japania. Toisin sanoen, kyllä, opiskelen tällä hetkellä japanin alkeita ja kyllä, torstaina oli japanin tentti (kirjoitan tätä 13. päivä, koska oon taas myöhässä).
Siksipä tämän päivän luukusta löytyy biisi, joka alkoi yllättäen soida päässä, kun tajusin mitä jotkut sanat siinä tarkoittavat suomeksi. Se on hieno tunne.
She
remembered all of his past lives. No one believed her, of course so after being
labelled as a crazy person, she stopped telling her story to everyone. They
always looked at her like she was something disgusting, beyond help or just
pitiful. No, she didn’t need pity. She was also quite sane, thank you. That she
remembered her being a massmurderer in the past life didn’t make her a murderer
now, too. Or that she used to be a male singer didn’t mean she had to pursue
that path now. Nor that she ruled the kingdom or loved adventures meant she had
to do so now too. Those were her but still weren’t. She knew everything about
those thing, though. Of course since she’d lived those lives. But always,
always, she’d died in the end. A bloody death. Every single time. Like she said
to everyone, she wasn’t crazy. Only crazy person would try to repeat those
mistakes of their past and die the same way. She had gotten many chances to try
again and again. She wanted to succeed now.
He was easy to read. Could a guy be anymore obvious. Of course Sherlock tried to pretend he didn't know what was going on inside John's head. Or maybe he didn't actually even try because it was even more amusing to throw all the obvious information into the other man's face and what's his bewilderment. Entertaining, indeed. Some of his days, way too many in Sherlock's opinion, were dull. Astonishingly boring and killing him. So he'd come up with a new hobby called 'John Watson Watching'. The dullest name, he knew, but he wasn't into art of language. He just wanted to entertain himself while watching the other man and then make him do faces. Thank god for the doctor who suddenly appeared into his life or else he'd be already dead of all not-challenge he was given.
Tiedetään. En ole päässyt vielä lähellekään Sherlockin hahmoa. Ehkä jonain päivänä. Tällä hetkellä olen katsonut vasta kolme jaksoa koko sarjasta (ja ihan rakastunut siihen, etenkin paritukseen Johnlock), joten Sherlockin kuivahkon sarkastinen ja älykäs luonne ei ole vielä jäänyt muhun pysyäkseen. Muutenkin Sherlockin hahmoa on vaikea jäljitellä. Johnin näkökulmasta olisi ollut huomattavasti helpompi kirjoittaa, mutta siinä ei olisi ollut tarpeeksi haastetta, ja kuten Sherlock sanoisi, se olisi ollut mieltätappavan tylsä ja tavallinen.
Täytyy nyt toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää tässä välissä. En päässyt tänään juhlistamaan sitä tarkoituksenmukaisella tavalla, kiitos flunssan, joten katselin sitten Uutta Sherlockia ja lueskelin KH-ficcejä. Melko puuduttava päivä, mutta parempi kuin se, että olisin mennyt vaeltelemaan tuohon myrskyyn. Sherlock ei kauheasti itsenäisyyteen liity, mitä nyt mies on hyvin itsenäinen ja tietää mitä tahtoo. En voi kuin rakastaa Sherlockin hahmoa ja Johnia ja Sherlockia yhdessä.
I have hardly anything to live for. Every day was a struggle between suppressing my feelings and forgetting my past. I was crumbling into a dust and almost washed away when I lay on the shore. Maybe I was just waiting for the end.
Then I met you and you gave me a reason to remember how it was before everything went downhill. You gave me a new life, told me that I might be crazy when I asked it but my soul was still beautiful, you opened your arms to me while smiling. Saying stupid stuff you always did. Being your positive and breathtakingly gorgeous self. I saw the end but you told me I can always have a new beginning too. And I decided, that moment, that I'd give it a try as long as you stood by my side and was part of my new story.
Every day is still a struggle but you make those days more bearable. You replace the horrors of my past with new, happier memories. You give me strength to stand up, speak my mind and fucking try! Because of you I decided to stand up from that shore and struggle against whoever tried to make me turn into dust. People talk, I know that. They say things before they think. And me walking away alongside you and starting a new story where they don't belong to... it shakes them up because they didn't think I would do it. They didn't think I could. I didn't either.
I have hardly anything to lose so I'm ready to go. Wherever you are waiting for me, I'll run for you. I'll come. I have nothing to be afraid of so I'm ready to step into the unknown. It is scary but I don't fear. You make me brave and I love you.
Jossakin vaiheessa syksyä mulla oli järkyttävä ONE OK ROCK -vaihe. Rakastan yhä kyseistä bändiä ihan loputtomiin, ja etenkin tämä biisi on yks mun lemppareista. Sekä sanotusten että melodian takia. Puhumattakaan musiikkivideosta. Rakastan miten leadsinger vetää mukana sanotusten mukana. Koko bändi on ihana. Linkkasin tähän eng sub -version vain jotta jokainen voi ymmärtää sanojen merkityksen. Yritin saada ne menemään hyvin yksiin tuon pikkutarinan kanssa.
It was that time of the month. This girl who is nothing special, just a simple uni student with no time, some kind of social life and no intention to lose her health, decided to flip a finger to all that. Now, she had absolutely zero free time, no more social life and a pretty bad lifestyle. Why? Well, just like I said, it was that time of the month: NaNoWriMo time.
NaNoWriMo eli National Novel Writing Month tapahtuu joka marraskuu. Tavoitteena on kirjoittaa 50 000 sanaa kuukaudessa mihin tahansa omaan teokseensa, oli se sitten oma romaani, runoutta tai kenties fanfictionia. Teoksia saa olla myös monta, tavoitteena on vain saada 50K sanaa täyteen. Mahdottoman kuuloista? Sitä se on monille, kuten mulle, mutta tiedän tapauksia, jotka ovat saaneet kaksinkertaisen määrän valmiiksi alle kuukaudessa.
Itse on tullut osallistuttua tähän tapahtumaan nyt toisena vuonna peräkkäin ja on pakko sanoa, että tämän vuoden tulos on vain säälittävä. Viime vuonna pääsin edes puoleen väliin, mutta tänä vuonna mittariin taisi tulla vaivaiset 2 000 sanaa. Ihan tosi, kirjoitan ton verran päivässä, joskus jopa 8 000, mutta tänä vuonnapa kärsin pahasta writer's blockista.
On ehkä vähän myöhäistä pistää mainospuhe NaNosta, koska sehän loppui juuri pari päivää sitten, mutta totesin sen olevan loistava kalenteriluukun sisältö. Vaikka mulla onkin mennyt aika huonosti omat nanot niin voin silti suositella sitä kaikille kirjoittamisesta innostuneille. Se antaa hyvän syyn alkaa kirjoittaa ja pysyä aikataulussa, jos itsellä on vaikeuksia sitä pitää. Sen lisäksi nanon sivuilla on suomalaisten nanoilijoiden vertaisryhmä, josta voi saada apua, jossa voi vuodattaa omia kirjoituspaineitaan ja josta voi saada jopa liveseuraa erilaisissa kokoontumisissa. Jälleen kerran on pakko tunnustaa, etten itse ole käynyt missään tapahtumissa, mutta hei, mä en päättänyt olla tänävuonna tuo alkukirjoituksen tyttö. Päätin pitää sosiaalisen elämäni. Ja sen lisäksi inspis ei vaan tuntunut riittävän originaalin kirjoitukseen. Tai, no, päätin keskittyä suunnitteluun, koska kirjoittaminen ei edennyt vajaavaisen suunnittelun vuoksi.
Tässä biisi, joka on musta aika hemmetin ärsyttävä, mutta on silti olennainen osa nanoilua. You know, jos tykkää kuunnella teemabiisejä. Heh~
"When are you going to stop?" her inner voice asked.
"Never," she whispered back. "Never."
Hiya, once again! Vuosi on jälleen kulunut ja on aika palata joulukalenterin ääreen. Äärimmäisten vaikeuksien jälkeen - olin unohtanut sekä sähköpostiosoitteen että salasanan - pääsin vihdoinkin tänne raapustamaan ensimmäistä luukkua. Suomeksi, englanniksi, kummaksikin? Kuka tietää. Tämän hetkinen suunnitelma olisi, että kirjoitan kummallakin kielellä, etenkin kun ajattelin kirjoittaa tuollaisia alun kaltaisia pätkiä. In other words, vuoden 2015 luukuista tulee tarinaluukkuja~ Kirjoitan pieniä tarinoita joka päivän videosta tai jotakin, jota video inspiroi. Tai sitten voi olla, ettei video liity juuri mitenkään päivän tekstiin.
Aloittakaamme.
Sora sat on the beach, too near the waves yet still too far to feel them enough. His mind wandered around, seeing faces from the past, present, future... He wanted to see those faces in the future but every day the situation started to became more and more desperate. He had always had hope, he had always been the positive one, telling everyone it was okay. But now, he wanted to go little closer to the Ocean and feel free. Maybe that way the faith, the Ocean, would carry him to his friends.
Riku, Kairi.
He closed his eyes, felt the little drops wet his face. The moon above gave company for him, the little Ocean drops and the tears he hadn't even noticed to have started to fall down from his tired eyes.
Tomorrow he'd smile again. Tonight he wanted to be the one to be smiled to.
He never saw them smile.
Oon viime aikoina ollut hyvin addiktoitunut Kingdom Heartsista. Niin ku, tosi tosi addiktoitunut. En ala nyt selittää sen tarkemmin pelien juonta, koska siinä menisi ikuisuus, mutta voisin mainita pari lempihahmoa, kuten Soran ja Roxasin. Ehdottomia lemppareita. Peli, joka saa mut nauramaan, itkemään ja innostumaan yhä uudelleen on ehdottomasti onnistunut. Vaikka vihaankin KH:n tekijöitä siitä, mitä Roxasille tapahtui. En puhu siitä enempää, vieläkin sattuu ;___;
Joulukuu taas vierähti ohi nopeammin kuin olisin uskonut, eikä tämä kalenteri ollut tänäkään vuonna niin laadukas kuin olisin sen halunnut olevan. Ensi vuonna siis uusiksi! Ehkä olen siiheksi oppinut kikan jos parikin kirjoittamisesta.
Pidemmittä puheitta: toivottavasti saitte kivoja lahoja tai ainakin lämmintä joulumieltä sekä hyvää ruokaa. :3 Ja koska jokainen joulu tarvitsee nostalgiaa (ja huumoria), jaan kaikkien kanssa oman nostalgisen joulumuistoni lapsuudesta. Muistan, kun tätä kuunneltiin tosi vanhalta kasetilta (sillon cd-soittimet ei ollu kovin yleisiä) äidin, isän ja kahden isosiskon kanssa, ja sillon tää oli hauskin juttu ikinä. Nykyäänkin se aiheuttaa naurua, vaikkei ihan samalla mitalla kuin silloin alle kouluikäisenä. Ihana nostalgia tästä tulee, joten jos teilläkin on samoja joulumuistoja niin tervetuloa vain jakamaan toivottavasti ihanat muistot :)
Ps. Kannattaa kuunnella kuulokkeiden kanssa. Jotkut kohdat kuuluu tosi huonosti.
Puhukaamme tänään saduista. Ennen vanhaa saduthan kirjoitettiin opetuksiksi lapsille ja aikuisille, kuten myös pelotteluksi. Esimerksi Lumikki ei kuollut myrkkyomenaan vaan yksinkertaisesti tukehtui omenan siemeneen. Sadun opetuksena voisi pitää sitä, ettei saa avata ovia vieraille tai edes ottaa mitään vierailta ihmisiltä, olivat he sitten vaikka kuinka suloisia vanhuksia.
Entäpä sitten Liisa ihmemaassa? Satuhan kertoo tytöstä, joka seuraa pupua alas kaninkolosta ja saapuu maahan, jossa on kutistavia juomia, kasvattavia sieniä, puhuvia toukkia ja hulluja hatuntekijöitä. Satu kuitenkin eroaa muista perinteisistä, vanhoista saduista siten, ettei siinä tuntunut olevan opetusta. Ainakaan minä en sellaista löytänyt enkä keksinyt. Tarina on paremminkin pakokeino lapsille jokapäiväisistä velvollisuuksista, tapa seikkailla ja antaa mielikuvituksen viedä. Satu on raaka, mutta kaunis. Sen hullut piirteet ovat jotakin, joka antaa aihetta epäillä, olisiko satu hyväksytty lastensaduksi nykyajan kriteerien mukaan. Ehkäpä juuri siksi pidän sadusta, koska se ei tunne rajoja.
Vanhat sadut voittavat uudistetut ja "uudistetut" versiot rehellisyydessä. Olen huomannut, että esimerkiksi nykyajan Disney-leffoissa hahmot ovat jotenkin väkinäisiä, yli-innokkaita ja luonteiden ääripäitä. Satukirjoissa taas on aina onnellinen loppu eikä kenellekään muulle kuin pahikselle käy huonosti. Hyvästä ja pahasta annetaan hyvin mustavalkoinen kuva. Myönnän, myös vanhoissa saduissa on tämä puoli. Mutta hyvästä voi silti tulla paha. Normaalista pojasta ahne diktaattori. Vanhat sadut eivät kaunistele asioita vaan näyttävät ne, miten ne todellisuudessa ovat. Kuinka huonosta käytöksestä saa rangaistuksen, joka vetää vertoja kauhuelokuvien tappokohtauksiin.
Tämän päivän luukussa en aio kuitenkaan näyttää tällaista kohtausta, vaan se sisältää musiikkia Alice in Wonderland -elokuvasta.
Seuraavan parin päivän luukut ovat melko lyhyitä. Syynä tähän on se, että koneeni sitten hajosi niin, ettei netti toimi enää. Olihan se odotettavissakin. Pari päivää sitten löysin siitä pari haittaohjelmaa, joista toinen ei ottanut kadotakseen. Siksipä kirjoitan nytkin kännykälläja kaikki mahdollinen muokkaus yms on aikaste vaikeeta.
yritän päättää kovalla aivotyöskentelyllä tuplaluukun aihetta. Ekaks mua ottaa päähän yks opettaja, mutta olen fiksu ja jätän sen vain maininnaksi. Toiseksi oon kattonu siskontytön perään, mutten tiedä, millä videolla kertoisin päivästäni... kunnes sain idean, juuri äsken!
Tämä on Disney-luukku. Esittelen siis yhden lempi leffoistani. Here we go :3
Ei ole mitään mahtavampaa kokemusta kuin live konsertti. Ja mikä parasta, live konsertti kirkossa, joululauluja hevilaulajan voimakkaalla äänellä. Kyseessähän on siis Jarkko Aholan joulukonsertti.
Se oli voimakasta tulkintaa. Ihan vilunväreet kulkivat ihoa pitkin korkeissa nuoteissa ja kyyneleet tulivat silmään joululaulujen kauniiden tekstien vuoksi. Sen lisäksi se äänen vahvuus (mainitsinko sen jo?), vau, oli aivan omaa luokkaansa. En voi muuta sanoa kuin ehdoton kymppi esityksestä.
Ahola osasi käyttää ääntään ammattimaisesti vaihtaen oktaavia lennosta ja voimistaen ja hiljentäen ääntään juuri oikeissa kohdissa saaden aikaan parhaimman vaikutuksen. Unohtumaton konsertti, on pakko sanoa. Menen ehdottomasti uudestaan, jos tilaisuus tulee.
Eilen oli joulujuhla, joka tarkoitti myös sitä, että esiinnyin yhdessä muun kuoron kanssa esittäen musikaaleista tuttuja lauluja. En voi sanoa muuta kuin, että se oli ihan hemmetin hauskaa! Laulaminen on yksi niistä taidemuodoista, joista nautin täysillä nolostumatta. Se on jotenkin ihanan vapauttavaa~ En kuitenkaan haaveile mistään laulajan urasta tai mitään. Showbisness ei ole mun juttuni. Tykkään olla vain tavallinen tallaaja tai sitten tulla kuuluisaksi kirjailijana.
Tämän päivän luukusta löytyykin musikaalinumero, mutta ei ihan mikään tavallinen musikaali vaan Glee-versiona. Ja "Singing in the Rain" oli mukana myös meidän esityksessämme ;)
No, näin, koska nyt on vähän kiire viimeisten koulujuttujen kanssa. Kirjaa, josta pitäisi kirjoittaa analyysi, olen lukunut alle 100 sivua ja siinä on lähes 400 sivua. Analyysi olisi pitänyt olla valmis tänään. Eli on kiire.
Olen katsellut viime aikoina yöllä (niin, että olen sitten päivät väsynyt, enkä jaksa opiskella) Avatar, the last airbenderiä uudestaan. On se vieläkin vaan loistava. Parantuneen englannin ansiosta tajuan sentään vitsit paljon paremmin. Mutta hahmot, ne on vasta jotain Avatarissa.
Kertoisin enemmänkin, mutta koska olen laiska opiskelija ja olen jättänyt kaiken taas viime tippaan, kiirehdin kirjan ääreen. Tässä soundtrack for ya all. I'm sorry for this shitty update.
Viidestoista päivä. Sehän tarkoittaa sitä, että enää 9 päivää jouluun! Oh god mihin tää aika on mennyt?
Tämän päivän luukusta ilmestyykin lisää Potteria! Koska olen niin into Potter nowadays, etten voi itselleni mitään. Kertoisin muuten vähän yleisemmin tuvista, mutta veikkaan, että kaikki tietää, ja ne voi lukea tuosta ylhäällä olevasta kuvasta. Jei.
Siksipä kerron, mihin tupaan minä kuulun ja miksi. Eli alunperin kuuluin puuskupuhiin, noihin ystävällisiin veikkoihin, joita myös heikkoina pidetään. Mutta eihän se ole totta. Myös puuskupuheista, kuten monien muidenkin tupien jäsenistä, on tullut kuuluisuuksia. Mutta nyt tapahtui jotain. Tein Pottermoren testin uudestaan, kuten myös pari melkoisen luotettavan oloista nettitestiä, joissa paneudutaan enemmän ihmisen persoonallisuuteen, ja musta tulikin korpinkynsi. How did it happen? Nice question. En tunne itseäni kovinkaan viisaaksi, mutta sitäkin uteliaammaksi kyllä. Janoan sellaista tietoa, josta olen kiinnostunut, ja otan aiheesta yleensä kaiken irti, jonka vain saa. Ehkä se tekee musta viisaimman tuvan jäsenen? Tykkään myös lukea ja kirjoittaa, enkä vihaa opiskeluakaan. Tunnen paremminkin syyllisyyttä, jos en opiskele tarpeeksi. Kuten nyt. Köh.
Jos mietitään väreissä, tykkään olla korpinkynsi paljon mieluummin kuin puuskupuh, koska puuskisten keltainen ja musta muistuttaa vaan ampiaista. Muuten loisto tupa, mutta korppareitten sininen ja pronssi kuulostaa paljon hienommalta ja arvokkaammalta. Sellasta kehtais käyttää esim kaulahuivin ja villasukkien värinä. Mutta tämä tästä, ei ollut kovin kiinnostava luukku tänään. Ainakin pääsin avautumaan (ihkuttamaan) Potterista lisää. (Hei, olen Heidi 19 vee, teini-iän ohittanut, mutta silti into Potter so damn hard I can't stop.)
