A sword clanked to one another. A swish, dodge and a slice. A deep wound ran through his shoulder but he continued. He wasn't about to give up. He'd be the king of the Seas. Seven Seas. Or how many there was. With a satisfied smirk he sliced through his opponent and watched him crumble to the floor into a pathetic heap. He was a body now. Well, time to move to the next prey.
Seitsemän luukun jälkeen kirjoitusinto alkaa melkoisesti hiipua. Tämän päivän, tai oikeastaan eilisen, luukusta löytyy mahtava Pirates of the Caribbean Soundtrack Mix. Etenkin loppu on vaikuttava jostain kymmenen minan kohtaa. Sori, tulee todella lyhyt ja tympeä luukku, mutta kun ei jaksa. Ja vielä on yksi kirjoitettavana. Dammit.
Puhukaamme tänään saduista. Ennen vanhaa saduthan kirjoitettiin opetuksiksi lapsille ja aikuisille, kuten myös pelotteluksi. Esimerksi Lumikki ei kuollut myrkkyomenaan vaan yksinkertaisesti tukehtui omenan siemeneen. Sadun opetuksena voisi pitää sitä, ettei saa avata ovia vieraille tai edes ottaa mitään vierailta ihmisiltä, olivat he sitten vaikka kuinka suloisia vanhuksia.
Entäpä sitten Liisa ihmemaassa? Satuhan kertoo tytöstä, joka seuraa pupua alas kaninkolosta ja saapuu maahan, jossa on kutistavia juomia, kasvattavia sieniä, puhuvia toukkia ja hulluja hatuntekijöitä. Satu kuitenkin eroaa muista perinteisistä, vanhoista saduista siten, ettei siinä tuntunut olevan opetusta. Ainakaan minä en sellaista löytänyt enkä keksinyt. Tarina on paremminkin pakokeino lapsille jokapäiväisistä velvollisuuksista, tapa seikkailla ja antaa mielikuvituksen viedä. Satu on raaka, mutta kaunis. Sen hullut piirteet ovat jotakin, joka antaa aihetta epäillä, olisiko satu hyväksytty lastensaduksi nykyajan kriteerien mukaan. Ehkäpä juuri siksi pidän sadusta, koska se ei tunne rajoja.
Vanhat sadut voittavat uudistetut ja "uudistetut" versiot rehellisyydessä. Olen huomannut, että esimerkiksi nykyajan Disney-leffoissa hahmot ovat jotenkin väkinäisiä, yli-innokkaita ja luonteiden ääripäitä. Satukirjoissa taas on aina onnellinen loppu eikä kenellekään muulle kuin pahikselle käy huonosti. Hyvästä ja pahasta annetaan hyvin mustavalkoinen kuva. Myönnän, myös vanhoissa saduissa on tämä puoli. Mutta hyvästä voi silti tulla paha. Normaalista pojasta ahne diktaattori. Vanhat sadut eivät kaunistele asioita vaan näyttävät ne, miten ne todellisuudessa ovat. Kuinka huonosta käytöksestä saa rangaistuksen, joka vetää vertoja kauhuelokuvien tappokohtauksiin.
Tämän päivän luukussa en aio kuitenkaan näyttää tällaista kohtausta, vaan se sisältää musiikkia Alice in Wonderland -elokuvasta.
Seuraavan parin päivän luukut ovat melko lyhyitä. Syynä tähän on se, että koneeni sitten hajosi niin, ettei netti toimi enää. Olihan se odotettavissakin. Pari päivää sitten löysin siitä pari haittaohjelmaa, joista toinen ei ottanut kadotakseen. Siksipä kirjoitan nytkin kännykälläja kaikki mahdollinen muokkaus yms on aikaste vaikeeta.
yritän päättää kovalla aivotyöskentelyllä tuplaluukun aihetta. Ekaks mua ottaa päähän yks opettaja, mutta olen fiksu ja jätän sen vain maininnaksi. Toiseksi oon kattonu siskontytön perään, mutten tiedä, millä videolla kertoisin päivästäni... kunnes sain idean, juuri äsken!
Tämä on Disney-luukku. Esittelen siis yhden lempi leffoistani. Here we go :3
Eilen oli joulujuhla, joka tarkoitti myös sitä, että esiinnyin yhdessä muun kuoron kanssa esittäen musikaaleista tuttuja lauluja. En voi sanoa muuta kuin, että se oli ihan hemmetin hauskaa! Laulaminen on yksi niistä taidemuodoista, joista nautin täysillä nolostumatta. Se on jotenkin ihanan vapauttavaa~ En kuitenkaan haaveile mistään laulajan urasta tai mitään. Showbisness ei ole mun juttuni. Tykkään olla vain tavallinen tallaaja tai sitten tulla kuuluisaksi kirjailijana.
Tämän päivän luukusta löytyykin musikaalinumero, mutta ei ihan mikään tavallinen musikaali vaan Glee-versiona. Ja "Singing in the Rain" oli mukana myös meidän esityksessämme ;)
Viidestoista päivä. Sehän tarkoittaa sitä, että enää 9 päivää jouluun! Oh god mihin tää aika on mennyt?
Tämän päivän luukusta ilmestyykin lisää Potteria! Koska olen niin into Potter nowadays, etten voi itselleni mitään. Kertoisin muuten vähän yleisemmin tuvista, mutta veikkaan, että kaikki tietää, ja ne voi lukea tuosta ylhäällä olevasta kuvasta. Jei.
Siksipä kerron, mihin tupaan minä kuulun ja miksi. Eli alunperin kuuluin puuskupuhiin, noihin ystävällisiin veikkoihin, joita myös heikkoina pidetään. Mutta eihän se ole totta. Myös puuskupuheista, kuten monien muidenkin tupien jäsenistä, on tullut kuuluisuuksia. Mutta nyt tapahtui jotain. Tein Pottermoren testin uudestaan, kuten myös pari melkoisen luotettavan oloista nettitestiä, joissa paneudutaan enemmän ihmisen persoonallisuuteen, ja musta tulikin korpinkynsi. How did it happen? Nice question. En tunne itseäni kovinkaan viisaaksi, mutta sitäkin uteliaammaksi kyllä. Janoan sellaista tietoa, josta olen kiinnostunut, ja otan aiheesta yleensä kaiken irti, jonka vain saa. Ehkä se tekee musta viisaimman tuvan jäsenen? Tykkään myös lukea ja kirjoittaa, enkä vihaa opiskeluakaan. Tunnen paremminkin syyllisyyttä, jos en opiskele tarpeeksi. Kuten nyt. Köh.
Jos mietitään väreissä, tykkään olla korpinkynsi paljon mieluummin kuin puuskupuh, koska puuskisten keltainen ja musta muistuttaa vaan ampiaista. Muuten loisto tupa, mutta korppareitten sininen ja pronssi kuulostaa paljon hienommalta ja arvokkaammalta. Sellasta kehtais käyttää esim kaulahuivin ja villasukkien värinä. Mutta tämä tästä, ei ollut kovin kiinnostava luukku tänään. Ainakin pääsin avautumaan (ihkuttamaan) Potterista lisää. (Hei, olen Heidi 19 vee, teini-iän ohittanut, mutta silti into Potter so damn hard I can't stop.)
Tänään kävin katsomassa erään spesiaalin ihmisen kanssa elokuvan, siksi luukkukin kertoo kyseisestä elokuvasta. Kyseessä on siis myös Inceptionin ohjanneen Christopher Nolanin elokuva, Interstellar.
Kokemuksena voin sanoa, että elokuva oli vaikuttava tehosteiden ja musiikkien kohdalla. Myös juoni oli mielenkiintoinen, joskin tieteelliset sepustukset menivät välillä tällaiselta maallikolta vähän ohi. No, niin käy usein scifissä. Elokuva sai mut kuitenkin myös itkemään (se johtuu musiikeista! Musa menee suoraan mun sydämeen.. tai, no, oikeesti johonkin tunteitasäätelevään juttuun aivoissa, mut sehän on vähemmän romattisen kuulosta) ja nauramaan. Voisinko siis suositella leffaa muille? Kyllä. Hieno se oli. Avaruus itsessään on niin käsittämätön ajatus, jotenkin on vaikea tajuta, että olemme oikeasti osa jotakin paljon suurempaa. Olemme jonkun lähestulkoon täysin tuntemattoman armoilla. Siksi en mieti sitä usein, mutta tällaisten leffojen jälkeen tuntee vain itsensä jotenkin niin äärettömän pieneksi ja mitättömäksi. Mikä tarkoitus ihmisellä on tässä elämässä? Synnyttiinkö me maapallolle vain chillailemaan ilman sen suurempaa tarkoitusta? Siis oikeasti, mitä hittoa ihmisellä on loppujen lopuksi valtaa äärettömässä maailmankaikkeudessa, etenkin kun jo luonnonvoimat vievät hetkessä miljoonia ihmishenkiä ja tuhoavat muutamassa minuutissa sen, mitä ihmiset rakensivat vuosia. Ihminen syntyy hetkessä, kuolee hetkessä ja unohtuu sitäkin nopeammin.
Miksi ihmeessä ihminen on luotu näinkin viisaaksi, ajattelevaksi ja tuntevaksi olennoksi, jos yksilön elämällä ei ole mitään muuta merkitystä kuin elää elämä läpi ja se siitä?
Meni syvälliseksi, mutta näitä ajatuksia elokuva herätti. Jotenkin hyvin ahdistavia ajatuksia, siksi en mieti niitä kovin usein. Oon joskus tosi utelias ihminen ja haluaisin näihinkin vastaukset, mutta tiedän, etten koskaan niitä tule saamaan. Pitäisi vaan jatkaa elämää ja sitten lopulta jonain päivänä kuolla ja kadota ihmisten muistoista. Ne ihmiset, jotka elävät kanssani nyt, muistavat minut, mutta entä sitten, kun hekin kuolevat? Eihän musta jää mitään muistoa ihmishistoriaan. Mä vain elin, tein jotain, kuolin, that's it. Tykkään ajatella, että ihminen syntyisi uudelleen. Tietoisuus pysyisi samana, mutta ruumis olisi eri. En tarkoita nyt mitään siirtyviä sieluja vaan tieteellisessä mielessä tietoisuutta. Eikö olisikin vähän outoa, jos jokaiselle ihmiselle syntyisi yksi oma tietoisuus? Miksei sama tietoisuus voisi muotoutua uudestaan. Toisin sanoen "minä" näkisin jälleen kaiken omin silmin, samoin silmin, mutta eri ruumiista. En muistaisi mitään edellisestä elämästäni, mutta olisin jälleen elossa, unelmoisin, opiskelisin, rakastuisin jne. Kaikki tapahtuisi tälle minulle, joka olen nyt, mutta eri ajassa, eri ympäristössä, eri ruumiissa, mutta tietoisuus olisi sama. Mä näkisin taas, kuolema ei tarkoittaisikaan sitä, että kaikki menee pimeäksi ja se siitä.
Miten päädyin taas näin syvälliseen, etenkin kun kukaan ei välttämättä edes tajua mitään tuosta selityksestä. Sitä on vaikeaa selittää sanoin, mutta päässäni kyllä ymmärrän sen ja se tuntuu loogiselta. Ehkä kaukaa haetulta joistakin, mutta mahdottomalta? Onko loppujen lopuksi mikään mahdotonta?
Mutta takaisin pääaiheeseen eli Interstellariin. Tässä elokuvan trailer. Itse elokuvan katsominen omalla vastuulla, koska se näemmä aiheuttaa melkoisen syvällistä mielentilaa. (Näin btw, joskus haluaisin olla tosi fiksu tiedemies, jotta voisin ottaa selvää asioista, tutkia tätä teoriaa, mutta ei mun aivot riitä. Hyvä kun ne riittää tähän kirjallisuustieteeseen. Mä olen vain utelias, mutta äo ei riitä.)
Seitsemäs päivä, seitsemäs... whatever. Seitsemäntenä päivänä puhumme originaaliteksteistä, koska olen yhä koukussa niihin ja kirjoittamiseen. Siksipä kirjoitankin itsekkäästä näkökulmasta (eikös se olekin blogin idea? Itsestään puhuminen) ja kerron projekteistani näin yleisesti. En tarkasti, koska olen vainoharhainen ja pelkään sitä, että joku vie ideani (niin kuin ne muka nyt niin hyviä olis).
Olen aloittanut ikuisuusprojektin tämän vuoden nanossa. En saanut sitä kuitenkaan läheskään valmiiksi, en edes puoleen väliin, mutta ideasta en luovu. Alkuperäinen idea oli sekoittaa Suomen muinaisuskoa ja itämaista kulttuuria sekä perhosia, kunnes perhoset muuttuivat muinaisuskon mukaan linnuiksi, kuolleiden ihmisten sieluiksi, ja pakkaan sekoitettiin myös itse paholainen aka Santtu. Alkuperäinen idea oli kirjoittaa kevyttä nuorten fantasiaseikkailua, kunnes tajunnanvirta sekoitti mukaan ihmisuhrauksen, maailmanlopun ja verimätön. Ei niin lapsiystävällistä. Aloitin jutun uudestaan, mutta en saanut päähenkilöstäni Tierasta mitään otetta. En ole vieläkään täysin varma, mikä Tiera on miehiään, en ole varma edes juonesta, maailmasta tai mistään muustakaan. Kokonaisuus on liian laaja. Siksipä aloitan suunnittelun lähestulkoon alusta. Mietin, millaisen maailman todella haluan. Pitäisikö muinaisuskon viittaukset ottaa kokonaan pois vai jättää itämaisuus välistä. Ehkä mukaan voisi sekoittaa vain pieniä piirteitä kansantaruista, mutta ei kaikkea, ja keksiä loput omasta päästä. Siinä on ikuisuusprojektini, jonka suunnittelua jatkan sitten joululomalla.
Sitten on olemassa myös kevyempi projekti Pyrystä ja Luukaksesta. Sitä kirjoitan aina silloin tällöin, kun kaipaan tyhjentäviä hetkiä. En kyllä tiedä, mihin olen tarinan kanssa menossa, mutta no jaa. Luukas on sen verran mielenkiintoinen hahmo, että haluan kirjoittaa hänestä. Toisin kuin ikuisuusprojektissani, tiedän täsmälleen, miten Luukas ja Pyry reagoivat mihinkin ja millaisia he näin muuten ovat. Siksi heistä on niin kiva kirjoittaa. Ja he ovat aika hemmetin omalaatuinen pari. Juts to let you know. Alan julkaista heidän tarinaansa finissä vähän myöhemmin.
Tämän päivän video ei kuitenkaan liity suoranaisesti kirjoittamiseen vaan alkuperäisyyteen kyllä. Tämä on siis lyhytfilmi sydämestä. Sillä on syvällinen merkitys, joten katsokaa se ajatuksella.
Toinen luukku heti näin perään! Kahdeksan luukun keksiminen päivässä on aika suoritus, eikö? Mutta ei hätää, tämän vuoden sisällä olen kasvattanut melkoisesti mielikuvitustani ja parantanut kirjoitustaitojani (häpeän silmät päästäni viime vuoden kalenteriluukkuja, siis ne suorastaan huutaa sitä, että "MIKÄ SUOMEN KIELIOPPI?!")
Tästä saisi loistavan siirtymän päivän aiheeseen, mutta ei. En laita mitään kielioppiin tai nostalgiaan liittyvää. Tämän päivän luukusta löytyy sen sijaan soundtrack elokuvasta, johon tutustuin tässä pari kuukautta sitten. Kyse on siis The Maze Runnerista. Luen tällä hetkellä sarjan toista kirjaa. Koulujuttujen lukuvauhti on kirja parissa kuukaudessa. Jotenkin masentavaa, etenkin kun sarja on ihan hemmetin hyvä.
Nyt siis niille, jotka eivät tiedä, mistä sarjassa on kyse: Thomas herää eräänlaisesta laatikosta muistinsa menettäneenä, ja häntä vastassa on joukko nuoria poikia. Hän on joutunut Gladeen, jota ympäröi valtava labyrintti. Hyvin pian Thomas ymmärtää tuntevansa vetoa labyrinttia kohtaan ja haluaa juoksijaksi. Juoksijat ovat siis niitä, jotka lähtevät tutkimaan labyrinttia joka aamu ovien auetessa, ja palaavat juuri ennen kuin ne sulkeutuvat jälleen. Jos jää labyrinttiin vielä ovien sulkeuduttua, se tietää satavarmaa kuolemaa.
Se oli hieman tönkkö esittely, mutta pääidea on tuo. Suosittelen lukemaan. Juoni on paljon monimutkaisempi kuin annoin esittelyssä olettaa.
