Väkisin tässä alkaa jo ideatkin huveta, kun on jo kahden luukun aiheet tekaissut päästään. Mutta olisi silti kiva saada kalenteri aikatauluilleen. Hitto tätä kiireistä elämää, hitto älypuhelinta ja hitto Evenfall -ficciä, joka vie yöunet, katkoo kaikki sosiaaliset suhteet sekä aiheuttaa hermoromahdusta.
Ja takaisin asiaan.
Tänään käytiin koulun kanssa Studia-messuilla ja suoraan sanottuna, olen hiton hämmentynyt xD Koko Messukeskus tulvi eri jatko-opiskelupaikkojen esittelijöitä ja joka suunnalta lenteli lehtisiä ja arvontakuponkeja. Ei tässä tiedä enää, mitä sanoisi. Aluksi mulla oli jonkinlainen ajatus siitä, mitä haluaisin tehdä lukion jälkeen, mutta nyt... not! Ensimmäinen ajatus oli Englannin opiskelu yliopistossa, ja toive, että valmistuisin joskus vielä kääntäjäksi. Mutta sitten ajattelin, että pakkomielteeni Aasian kulttuureja ja kieliä kohtaan voisi toimia hyvänä uran alkuna, joten suunnittelin hakevani keväällä Helsingin Yliopiston Maailman kulttuurien keskuksen Itä-Aasian laitokseen. Mutta tänään jotenkin tajusin, että olen ehkä yksi maailman laiskin ihminen, joten onko musta mihinkään yhtä haastavaan kuin yliopisto-opiskelu? Ja vaikka olisi niin olisiko ne Aasian kielet ja kulttuurit sittenkään SE juttu. Jotenkin Englanti ja sen kulttuuri kiehtovat yhtälailla ja sitä on sentään jatkunut läpi koko yläasteen. Toisaalta Japani-fanitus on jatkunut lähes yhtä pitkään ellei jopa pidempäänkin. Mutta Aasian opiskelujen aloittaminen olisi jotenkin... en edes löydä sanoja.
Ja päätös täytyisi tehdä pian?
Oikeasti vai?
Tässä täytyisi tehdä aikuismaisen harkittu päätös, kun opiskelumotivaatio on tasoa Chonny?
Ja jos mietit, millainen taso Chonny on, niin tässä näet:
Eli hyvin menee mun elämä, mutta menköön. Puren hammasta yhteen, vedän läpi viimeisen jakson ja koeviikon, opiskelen ahkerasti kirjoituksiin ja PÄÄSEN EDES JOHONKIN OPISKELUPAIKKAAN! Se olkoon aikainen uuden vuoden lupaus. Ja jos en pääse mihinkään opiskelupaikkaan niin en saa silti jäädä lojumaan kotisohvan nurkkaan rypemään itsesäälissäni, mässäämään suklaata siihen pisteeseen asti, etten enää voi koskaan cossata Aladdinia ja itkemään itseni hermoromahduksen partaalle katselemalla draamaa/lukemalla ficcejä.
Tämä oli melko henkilökohtainen joulukalenteriluukku, mutta eipä se kai haittaa :) Ainakin siinä oli kerrankin tunnetta mukana unohtamatta videota!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti