"If I had a world of my own,
everything would be nonsense."
Puhukaamme tänään saduista. Ennen vanhaa saduthan kirjoitettiin opetuksiksi lapsille ja aikuisille, kuten myös pelotteluksi. Esimerksi Lumikki ei kuollut myrkkyomenaan vaan yksinkertaisesti tukehtui omenan siemeneen. Sadun opetuksena voisi pitää sitä, ettei saa avata ovia vieraille tai edes ottaa mitään vierailta ihmisiltä, olivat he sitten vaikka kuinka suloisia vanhuksia.
Entäpä sitten Liisa ihmemaassa? Satuhan kertoo tytöstä, joka seuraa pupua alas kaninkolosta ja saapuu maahan, jossa on kutistavia juomia, kasvattavia sieniä, puhuvia toukkia ja hulluja hatuntekijöitä. Satu kuitenkin eroaa muista perinteisistä, vanhoista saduista siten, ettei siinä tuntunut olevan opetusta. Ainakaan minä en sellaista löytänyt enkä keksinyt. Tarina on paremminkin pakokeino lapsille jokapäiväisistä velvollisuuksista, tapa seikkailla ja antaa mielikuvituksen viedä. Satu on raaka, mutta kaunis. Sen hullut piirteet ovat jotakin, joka antaa aihetta epäillä, olisiko satu hyväksytty lastensaduksi nykyajan kriteerien mukaan. Ehkäpä juuri siksi pidän sadusta, koska se ei tunne rajoja.
Vanhat sadut voittavat uudistetut ja "uudistetut" versiot rehellisyydessä. Olen huomannut, että esimerkiksi nykyajan Disney-leffoissa hahmot ovat jotenkin väkinäisiä, yli-innokkaita ja luonteiden ääripäitä. Satukirjoissa taas on aina onnellinen loppu eikä kenellekään muulle kuin pahikselle käy huonosti. Hyvästä ja pahasta annetaan hyvin mustavalkoinen kuva. Myönnän, myös vanhoissa saduissa on tämä puoli. Mutta hyvästä voi silti tulla paha. Normaalista pojasta ahne diktaattori. Vanhat sadut eivät kaunistele asioita vaan näyttävät ne, miten ne todellisuudessa ovat. Kuinka huonosta käytöksestä saa rangaistuksen, joka vetää vertoja kauhuelokuvien tappokohtauksiin.
Tämän päivän luukussa en aio kuitenkaan näyttää tällaista kohtausta, vaan se sisältää musiikkia Alice in Wonderland -elokuvasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti