Kun sanoin, että kalenteriluukkuihin kirjoitetuista lyhyistä teksteistä olis hyötyä, en olis koskaan arvannu kuinka oikeessa loppujen lopuks olen. Keksin luukun 17 pelitekstistä loistavan juonen pidemmälle originaalitekstille, josta vois tulla jonain päivänä kirja. Pelipojun kaveriksi keksin laittaa luukku randomin skeittaripojun. En viitsi paljoa täällä kertoa, mitä aion kirjoittaa, koska pelkään jälleen kerran ideanvarastajia. Jotkut ihmiset voivat olla noin ala-arvoisia, sitä ei käy kieltäminen.
Tässä kuitenkin pieni vinkki mihin se liittyy. Kauhupeliin siis, koska kauhupelimusiikkia. En ole etukäteen kuunnellut videon biisejä, mutta pienestä alkunäytteestä pystyn sanomaan, että melkoisen karmivaa musiikkia on. Älä siis kuuntele ennen nukkumaan menoa.
Nostalgian nimissä julkaisen "uudelleen" yhden vuoden 2011 kalenteriluukuista, joten tämän takia tulee toinen Kingdom Hearts -postaus. Tänään olin esiintymässä kuoron kanssa paikallisessa museossa, joten vähän väsyttää, enkä jaksa kirjoittaa pientä tekstipätkää. Enkä luultavasti tämän päivän luukkuunkaan. Siitä pitäisi tulla eräänlainen ihkutuspostaus.
Odotan jo innolla tammikuuta ja Frostbitea, johon olisi tarkoitus mennä vihdoinkin KHR:n Tsunana. Asusta oon tehnyt puolet valmiiksi jo noin kolme tai neljä vuotta sitten, mutta vielä täytyisi tehdä/hankkia jotkut koulupuvun housut ja kunhan peruukki saapuu, stailata se. En odota innolla sitä stailausta, koska Tsunallahan on tunnetusti painovoimaa uhmaavat hiukset. Sen lisäksi on tullu katseltua uke makeup tutoriaaleja, koska, noh, Tsunalla on isot silmät. Monilla ukeilla on jostain syystä isot silmät. Joten, uke makeup tutoriaalit, I'll watch 'em all.
Tän päivän videosta ei kuitekaan löydy Tsunaan tutoriaalia, vaan yksi älyttömän söpö meikki, jota haluan kokeilla itsekin. Suunnittelin kokeilevani sitä conin toisena päivänä, koska silloin mulla ei ole suunniteltuna cossia.
I want to look like that too. Both cute and smoky hot. Sexy. Most of the time I look like girl but sometimes I want to cut my hair and be a guy. Still use makeup, though, but be a guy. Only if people didn't look at me like that, I would. I'm afraid. Sometimes I wonder, why am I afraid. It's not their business. No. It's only mine. And that's who I am. Both sexy and goddamn cute.
Have you ever heard of people with strange abilities? I bet you have heard of a man who can disappear or a little girl who talks to ghosts.
My ability is different.
I can enter a game.
Sometimes I wonder if I should stop, once or twice I actually tied. I panicked. I was afraid. But the games called me and I wanted to play. I felt this great need and then I thought 'hell, I'm the only person on this fucking planet who can do it' so I did it. I embraced it, put the game on and suddenly, like every time for three years, I was part of the game.
There's this one particular game I remember especially vividly. It was called a Silent Hill or whatsoever. It was only a demo but still horrifying, disturbing. The games usually were if you actually were a part of it. In this game, I walked down the corridors and for the second time in my life I wanted to quit. The first time had been when I discovered my powers.
I felt suffocated, trapped. I was trapped in a loop. And I knew I couldn't get out of the game until I finished it. It was either Game Over or a victory, either way, I was more or less myself once I returned to reality. But after this particular game, I wasn't. Because who could be quite the same after walking through a game that had nothing familiarity to my own reality. That game was full of blood, misery and inhumanity. It was disgusting.
But this is a power I have. And once I decide to be a game, I can't turn back.
Fuck horror games, though. Once I'm finished this one, I'm never playing them again.
Blogit on henkilökohtaista mainostamista varten, eikö?
Aloitin joulukuun alussa kirjoittaa toistakin joulukalenteria fanfictioniin parituksella 1827 (Hibari/Tsuna KHR:stä) ja voin sanoa, että se on ihan ällön söpö. Jouluista fluffya täynnä. Joten jos kiinnostaa (oon saanut lähes päivittäin kirjotettua uuden luvun~ poikkeuksena yksi päivä).
Tässä esimakua ekasta luvusta:
Tsuna started tentatively. “Do you know what month—“
“No.”
“It’s Dece—“
“No.”
“Well, it sure is!”
“No, it isn’t if I say so.”
The brunet rolled his eyes at the pouting man. Yes,
Kyoya was pouting, not frowning with a healthy murderous intent
like he’d once told Tsuna. His lips were pursed, hands still crossed against
his lean chest and eyes turned to other direction.
Pouting.
With an amused yet frustrated sigh the young boss
decided to let the issue be. For now. He hid his sly grin professionally (Who
wouldn’t be professional after Reborn’s methods of training?) and stood up. The
man in front of him let his eyes wander suspiciously to him when he suddenly leaned
in and kissed thin lips. At first Kyoya wasn’t responding, just pouting and being a moody, dangerous
carnivore that he was. After a while of patient waiting Tsuna got the reaction
he wanted and made sure to give the deepest kiss ever. Then he drew away,
smiling tenderly at an almost invisible blush on pale cheeks. He’d try again tomorrow. And day after tomorrow and
the day after that.
He had whole 23 days left to get Kyoya into a perfect
Christmas mood, after all.
Täältä löydät koko ficin: https://www.fanfiction.net/s/11644838/1/24-Days
A sword clanked to one another. A swish, dodge and a slice. A deep wound ran through his shoulder but he continued. He wasn't about to give up. He'd be the king of the Seas. Seven Seas. Or how many there was. With a satisfied smirk he sliced through his opponent and watched him crumble to the floor into a pathetic heap. He was a body now. Well, time to move to the next prey.
Seitsemän luukun jälkeen kirjoitusinto alkaa melkoisesti hiipua. Tämän päivän, tai oikeastaan eilisen, luukusta löytyy mahtava Pirates of the Caribbean Soundtrack Mix. Etenkin loppu on vaikuttava jostain kymmenen minan kohtaa. Sori, tulee todella lyhyt ja tympeä luukku, mutta kun ei jaksa. Ja vielä on yksi kirjoitettavana. Dammit.
Juuri tänä päivänä, viime sunnuntaina, me käytiin Raskasta joulua-konsertissa. Kommenttia siitä? Yksi sana riittää ja se on "Vau". Koska, vau. Meno oli mahtava, hyvin vauhdikas, ja esiintyjät ammattitaitoisia. Tietysti. Biisejä oli ihan mahtava kuunnella, ja yleisökin oli täysillä mukana.
Heat of the moment hits me and I don't care anymore if I look stupid or just plain idiot. I stand up with others and sing, from the top of my lungs. I feel my voice cracking, not used to be used in such a way. I don't care. My ears can only hear the awesome singing, my hands each other thanks to clapping and I'm not about to stop yet. It's great feeling, to be alive. To listen to some music. To enjoy. To feel. To be part of something bigger. Heavy metal blares my ears and I bet they tin after the show is over. That's the bridge I'll cross when I come to it. Tomorrow I might also feel shame, swear to never do this again. But today, I don't give a fuck.
Joku aika sitten mulle tuli tosi nostalginen olo ja aloin kuunnella niitä biisejä, joilla äiti ja isä aivopesi mua lapsena. On outoa, miten pystyy pelkkien äänien ja sointujen avulla palaamaan ajassa taaksepäin. Tuntui, että silloin kaikki oli paremmin.
Eikä siinä kaikki. Tämän kyseisen biisin sanat on hyvin merkitykselliset ja syvälliset. Kannattaa kuunnella ne tarkkaan. Niissä on asiaa yhteiskunnasta, elämästä.
The room is dim, the only source of a light are the light on a Christmas three. I sit on a sofa, beside the said tree, and watch in wonder, in delight, how the red and silver balls seem to reflect the golden light. I'm only four and everything in a room seems so different and beautiful despite the fact I'd lived there the whole four years of my life. A silent music plays in the background while my mom hums with the melody, dad listens quietly with his eyes closed and my sisters try to keep me at pay so I wouldn't fall under the tree. I settle down, not really understanding what's going on, but I like it anyway. Everyone I love is near me and I feel content and happy. Everyone is happy. I hope this moment would last forever.
Tämän päivän - menneen päivän jälleen - luukusta löytyy taidetta. Painting tutorial Yuumeilta. Olisi ihan mahtavaa osata piirtää millä tahansa noin, mutta multa puuttuu sekä kärsivällisyys että itse aika jotta oppisin piirtämään noin. Ehkä tästä on silti jolle kulle hyötyä.
Hands sped through the paper, leaving behind colors, lines, shapes. Eyes saw the half empty paper but the mind saw the fully perfected work. Shadow and light were in harmony, red and blue looked like old friends. Nothing seemed off, it all felt right. Little by little the picture inside the mind transferred to the canvas. Hands stopped, eyes closed. All six senses felt the picture. It was perfect.
Yksi mun ehdottomista lempihahmoista on Once Upon a Timen Regina Mills aka Evil Queen. Seuraavana tulee Rumple ja sitten Hook. Kukaan ei ole siis täysin hyvis :)
Regina smirked slowly, feeling victorious. Yes, she'd left her evil ways. Yes, she was now in love. And yes, she still enjoyed making fun of poor goody-two-shoes, the heroes, whenever she saw a perfect opening. Like right now. She smiled, basking in the feeling, a genius mind already coming up with a next just as genius reply. She enjoyed it especially much with someone who could stay up with her with snark and sassy comments. Emma Swan was a perfect sparring partner.
God bless that blondie had forced herself into their lives or else she would have bored to death with all the boring peasants around her.
Koska jokainen - toistan, jokainen - joulukalenteri tarvitsee vähän Merthuria, niin tässä sitä on:
Tajusin tässä näin, että olen ollut jo älyttömän monta vuotta Merlin-fandomissa. Siis, ainakin kolme, ellen kohta jopa neljä. Enkä vieläkään ole kyllästynyt. Siitä tunnistaa hyvän sarjan.
"Merlin. Were you just trying to... hug me?"
Merlin averted his gaze, musing in a way he knew annoyed Arthur to no end. "Of course not, sire. How could a low servant like me dare to hug such a royal man like you?"
Arthur gave him a dry look. "How is it, Merlin, that I heard something not quite sincere in your tone?"
"I have no idea, sire." Merlin grinned. "Are you going to stare at me the whole day like some daftwaffle or are you going to finish that speech?"
It looked like the king wanted to say something but in the end gave up with a huff and turned back to his speech. He was getting back the where he was left when, once again, he felt something sneaking behind him.
"MERLIN!"
"Yes, sire? I'm not deaf. Yet."
Merlin's hands were loosely around the blond man's chest but this time he wasn't letting go. Like sadly often with Merlin, Arthur had no idea what to say, do or even where to watch. He felt his cheeks burn - in embarrassment of course since such a gesture was made for him - and tried to hide the fact that a girly squeal had escaped his throat a minute ago.
"Please, let go," he muttered, looking pointedly at the rood.
"Is that an order?"
"Yes, Merlin. It's an order."
Merlin let go but made sure the other man saw his wide grin. Arthur stared at him dumbly. And no, it wasn't a blush that you saw on his face. In the end he decided it was better pretend nothing happened, so he did so, but for some reason or another it only made Merlin happier. For the first time Arthur felt like he'd lost.
Olin perjantaina, joka oli oikeastaan 11. päivä, laulamassa Kallion kirkossa kuoron kanssa joululauluja. Joulukonsertti siis. Tämän innoittamana tämän menneen päivän luukusta löytyy Gleen verio O Holy Nightista.
He sat on a hard bench, he listened. It was beautiful, the singing. Like angles. Anyone else would have found the metaphor a cliche, but not him. Angels were real, and their singing sounded like angles's singing. Beautiful, soft, full of emotion, forgiveness and blessing. Free of human soul's sins. He wanted to sing too, call up to the Heavens, but he knew his voice would have ruined that perfect moment of tranquility. So instead, he let the choir do the calling and let himself answer to every call.
Tähän väliin on pakko sanoa, etten itse ole uskonnollinen. Saattaisin luetella itseni paremminkin ateistiksi. Vaikka tavallaan usko, että jossakin saattaa olla jokin suurempi voima. Se on hankalaa. Kirkossa ollessa tulee kuitenkin aina sellainen tietty pyhä olo, ehkä niin on jokaisen uskonnon kanssa. Koska siinä on osana jotakin suurta ja hyvin vanhaa, jonka perinteet ovat jatkuneet aina näihin päiviin asti. Mieleni tekisi kokea monien muiden uskontojen perinteisiä rituaaleja, etenkin Japanin uusi vuosi kiinnostaa kovasti.
Viime päivinä en ole muuta tehnytkään kuin lukenut japania. Toisin sanoen, kyllä, opiskelen tällä hetkellä japanin alkeita ja kyllä, torstaina oli japanin tentti (kirjoitan tätä 13. päivä, koska oon taas myöhässä).
Siksipä tämän päivän luukusta löytyy biisi, joka alkoi yllättäen soida päässä, kun tajusin mitä jotkut sanat siinä tarkoittavat suomeksi. Se on hieno tunne.
She
remembered all of his past lives. No one believed her, of course so after being
labelled as a crazy person, she stopped telling her story to everyone. They
always looked at her like she was something disgusting, beyond help or just
pitiful. No, she didn’t need pity. She was also quite sane, thank you. That she
remembered her being a massmurderer in the past life didn’t make her a murderer
now, too. Or that she used to be a male singer didn’t mean she had to pursue
that path now. Nor that she ruled the kingdom or loved adventures meant she had
to do so now too. Those were her but still weren’t. She knew everything about
those thing, though. Of course since she’d lived those lives. But always,
always, she’d died in the end. A bloody death. Every single time. Like she said
to everyone, she wasn’t crazy. Only crazy person would try to repeat those
mistakes of their past and die the same way. She had gotten many chances to try
again and again. She wanted to succeed now.
He was easy to read. Could a guy be anymore obvious. Of course Sherlock tried to pretend he didn't know what was going on inside John's head. Or maybe he didn't actually even try because it was even more amusing to throw all the obvious information into the other man's face and what's his bewilderment. Entertaining, indeed. Some of his days, way too many in Sherlock's opinion, were dull. Astonishingly boring and killing him. So he'd come up with a new hobby called 'John Watson Watching'. The dullest name, he knew, but he wasn't into art of language. He just wanted to entertain himself while watching the other man and then make him do faces. Thank god for the doctor who suddenly appeared into his life or else he'd be already dead of all not-challenge he was given.
Tiedetään. En ole päässyt vielä lähellekään Sherlockin hahmoa. Ehkä jonain päivänä. Tällä hetkellä olen katsonut vasta kolme jaksoa koko sarjasta (ja ihan rakastunut siihen, etenkin paritukseen Johnlock), joten Sherlockin kuivahkon sarkastinen ja älykäs luonne ei ole vielä jäänyt muhun pysyäkseen. Muutenkin Sherlockin hahmoa on vaikea jäljitellä. Johnin näkökulmasta olisi ollut huomattavasti helpompi kirjoittaa, mutta siinä ei olisi ollut tarpeeksi haastetta, ja kuten Sherlock sanoisi, se olisi ollut mieltätappavan tylsä ja tavallinen.
Täytyy nyt toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää tässä välissä. En päässyt tänään juhlistamaan sitä tarkoituksenmukaisella tavalla, kiitos flunssan, joten katselin sitten Uutta Sherlockia ja lueskelin KH-ficcejä. Melko puuduttava päivä, mutta parempi kuin se, että olisin mennyt vaeltelemaan tuohon myrskyyn. Sherlock ei kauheasti itsenäisyyteen liity, mitä nyt mies on hyvin itsenäinen ja tietää mitä tahtoo. En voi kuin rakastaa Sherlockin hahmoa ja Johnia ja Sherlockia yhdessä.
I have hardly anything to live for. Every day was a struggle between suppressing my feelings and forgetting my past. I was crumbling into a dust and almost washed away when I lay on the shore. Maybe I was just waiting for the end.
Then I met you and you gave me a reason to remember how it was before everything went downhill. You gave me a new life, told me that I might be crazy when I asked it but my soul was still beautiful, you opened your arms to me while smiling. Saying stupid stuff you always did. Being your positive and breathtakingly gorgeous self. I saw the end but you told me I can always have a new beginning too. And I decided, that moment, that I'd give it a try as long as you stood by my side and was part of my new story.
Every day is still a struggle but you make those days more bearable. You replace the horrors of my past with new, happier memories. You give me strength to stand up, speak my mind and fucking try! Because of you I decided to stand up from that shore and struggle against whoever tried to make me turn into dust. People talk, I know that. They say things before they think. And me walking away alongside you and starting a new story where they don't belong to... it shakes them up because they didn't think I would do it. They didn't think I could. I didn't either.
I have hardly anything to lose so I'm ready to go. Wherever you are waiting for me, I'll run for you. I'll come. I have nothing to be afraid of so I'm ready to step into the unknown. It is scary but I don't fear. You make me brave and I love you.
Jossakin vaiheessa syksyä mulla oli järkyttävä ONE OK ROCK -vaihe. Rakastan yhä kyseistä bändiä ihan loputtomiin, ja etenkin tämä biisi on yks mun lemppareista. Sekä sanotusten että melodian takia. Puhumattakaan musiikkivideosta. Rakastan miten leadsinger vetää mukana sanotusten mukana. Koko bändi on ihana. Linkkasin tähän eng sub -version vain jotta jokainen voi ymmärtää sanojen merkityksen. Yritin saada ne menemään hyvin yksiin tuon pikkutarinan kanssa.
Tämän päivän luukkuun olisin voinut kirjoittaa coolin skeittaustarinan, mutta jotenkin vaan se ei sopinut yhtään tän päivän humoristiseen luukkuun. Enkä ala vieläkään kirjoittaa fanfictionia oikeista ihmisistä. Se ei sovi mun tyyliin. Jonain päivänä voisin kuitenkin selvittää kaiken skeittauksesta (ois niin cool osata itsekin) ja kirjoitaa jonkun kivan ficin, joka tapahtuu tämän harrastuksen ympärillä :3
Tänään katsotaan siis video Pewdsiltä, vaikka miehestä on monenlaista kommenttia kuultukin. Sitä ei kuitenkaan kukaan voi kieltää, etteikö miehen vanhemmat videot olisi äärettömän hauskoja. Ne ovat hyvää ajanvietettä ja kohottavat mielialaa hujauksessa. Tässä siis tänään Pewdiepien pelaama Skate 3 -peli.
He rolled past angrily yelling people, dodged couple of brats and jumped. He felt the air on his face, the weightlessness under his body. If he decided to spread his arms wide to his sides, he could almost believe he rose higher. The ground came under his board, hard, but with ease he kept his balance and kicked more pace. He felt awesome. "Alright!" he yelled, grinning widely from ear to ear and giving a finger to a middle-aged guy in a suit. Life was really awesome.
Mä... kirjoitin sen kuitenkin. Se olikin kivaa! Jonain päivänä voisin käyttää kaikkia tämän joulukalenterin hahmoja ja luoda niiden ympärille niitä yhdistävän tarina.
...Aika hemmetin hyvä idea, itseasiassa!
Do you ever feel like something's not right? I don't mean something's not right with you but with the world. It feels like everything you do is wrong, judged and thought as abnormal. Whatever you do, they will always see the flaws, not the good points. They, other people, will always know the best. They have the right to let you know, whatever you're doing, it's wrong and they don't like it. You should stop.
Right now.
If you smile to a stranger, it means you're weird. You might want to attack them or might be a little crazy up in the head. If you speak your mind, it means you're unruly, ungrateful child and a bad friend. If you wear the clothes you love, you better take them off because other people find them a bad example for their sweethearts. If you love someone who you shouldn't, it means you're an outsider. You are not in love. Whatever you say it is. It is not love. It's unnatural. It is disgusting. It is too you.
Whatever you do, whatever I do, if you're different, if you hate the crowd, you're automatically hated. You're an outcast. But, you know, they say they know you so well. They say they know me. That might have been believable if weren't for a fact I also saw who they are. And they are not any better. They are people with ugly thoughts. And the most important of all, they don't know the truth.
They don't know you at all.
Tänään mä haluaisin puhua ennakkoluuloista, syrjinnästä, erilaisuudesta... Kirjoitin pienen ajatuskatkelman siitä, kuinka ihmiset näkevät toisensa. Monet uskovat olevansa parempia, hyviä kansalaisia. He pukeutuvat niin kuin muut, he ajattelevat kuten heidän halutaan ajattelevan, he tekevät kuten yhteiskunta heiltä odottaa ja he eivät siedä mitään, mikä poikkeaa tästä turvallisesta arjesta. Se on outoa. Se on epäilyttävää. Vaarallista. Luonnotonta. Paras tapa näiden ihmisten kanssa on antaa heidän olla. Joskus se voi olla vaikeaa, jos kyse on vaikkapa perheenjäsenestä. Itselläni on vähän tämä tilanne. Ei ehkä vielä, mutta saattaa tulla tulevaisuudessa, jos totuuden tielle päädyn. Jokainen yksilö halutaan vangita. Jokaisesta halutaan tehdä työtätekevä kansalainen, hyötykansalainen. Halutaan, että vapaus unohdetaan. Persoonallisuus. Elämän ilo.
Älkää koskaan vajotko siihen masentavaan kuiluun. Sieltä on vaikea päästä ylös.
Joka tapauksessa, tekstistä piti tulla vähän erilainen, mutta tässä sitä nyt ollaan :D Senpä takia taidankin pistää yhden toisen videon sen alkuperäisen sijaan. Ehkä sitten laitan sen toiseen luukkuun ja yritän pysyä itse asiassa... Eh.
Video symboloi sitä, kuinka jokainen halutaan valaa samasta muotista. Se, mitä jokainen rakastaa eniten, mikä on heidän intohimonsa, on vaarassa unohtua aivan liian helposti. Muiden sekaan on helppo hukkua ja antaa vain periksi. Ainahan on helppo tehdä niin kuin toinen käskee. Vaikeampaa on seistä omien arvojensa takana ja pitää niistä kynsin ja hampain kiinni. Yhteiskunta haluaa tehdä ihmisestä koneen, poistaa yksilön. On jokaisen oma valinta, kuinka kovaa haluaa sitä konetta vastaan taistella.
It was that time of the month. This girl who is nothing special, just a simple uni student with no time, some kind of social life and no intention to lose her health, decided to flip a finger to all that. Now, she had absolutely zero free time, no more social life and a pretty bad lifestyle. Why? Well, just like I said, it was that time of the month: NaNoWriMo time.
NaNoWriMo eli National Novel Writing Month tapahtuu joka marraskuu. Tavoitteena on kirjoittaa 50 000 sanaa kuukaudessa mihin tahansa omaan teokseensa, oli se sitten oma romaani, runoutta tai kenties fanfictionia. Teoksia saa olla myös monta, tavoitteena on vain saada 50K sanaa täyteen. Mahdottoman kuuloista? Sitä se on monille, kuten mulle, mutta tiedän tapauksia, jotka ovat saaneet kaksinkertaisen määrän valmiiksi alle kuukaudessa.
Itse on tullut osallistuttua tähän tapahtumaan nyt toisena vuonna peräkkäin ja on pakko sanoa, että tämän vuoden tulos on vain säälittävä. Viime vuonna pääsin edes puoleen väliin, mutta tänä vuonna mittariin taisi tulla vaivaiset 2 000 sanaa. Ihan tosi, kirjoitan ton verran päivässä, joskus jopa 8 000, mutta tänä vuonnapa kärsin pahasta writer's blockista.
On ehkä vähän myöhäistä pistää mainospuhe NaNosta, koska sehän loppui juuri pari päivää sitten, mutta totesin sen olevan loistava kalenteriluukun sisältö. Vaikka mulla onkin mennyt aika huonosti omat nanot niin voin silti suositella sitä kaikille kirjoittamisesta innostuneille. Se antaa hyvän syyn alkaa kirjoittaa ja pysyä aikataulussa, jos itsellä on vaikeuksia sitä pitää. Sen lisäksi nanon sivuilla on suomalaisten nanoilijoiden vertaisryhmä, josta voi saada apua, jossa voi vuodattaa omia kirjoituspaineitaan ja josta voi saada jopa liveseuraa erilaisissa kokoontumisissa. Jälleen kerran on pakko tunnustaa, etten itse ole käynyt missään tapahtumissa, mutta hei, mä en päättänyt olla tänävuonna tuo alkukirjoituksen tyttö. Päätin pitää sosiaalisen elämäni. Ja sen lisäksi inspis ei vaan tuntunut riittävän originaalin kirjoitukseen. Tai, no, päätin keskittyä suunnitteluun, koska kirjoittaminen ei edennyt vajaavaisen suunnittelun vuoksi.
Tässä biisi, joka on musta aika hemmetin ärsyttävä, mutta on silti olennainen osa nanoilua. You know, jos tykkää kuunnella teemabiisejä. Heh~
"When are you going to stop?" her inner voice asked.
"Never," she whispered back. "Never."
Hiya, once again! Vuosi on jälleen kulunut ja on aika palata joulukalenterin ääreen. Äärimmäisten vaikeuksien jälkeen - olin unohtanut sekä sähköpostiosoitteen että salasanan - pääsin vihdoinkin tänne raapustamaan ensimmäistä luukkua. Suomeksi, englanniksi, kummaksikin? Kuka tietää. Tämän hetkinen suunnitelma olisi, että kirjoitan kummallakin kielellä, etenkin kun ajattelin kirjoittaa tuollaisia alun kaltaisia pätkiä. In other words, vuoden 2015 luukuista tulee tarinaluukkuja~ Kirjoitan pieniä tarinoita joka päivän videosta tai jotakin, jota video inspiroi. Tai sitten voi olla, ettei video liity juuri mitenkään päivän tekstiin.
Aloittakaamme.
Sora sat on the beach, too near the waves yet still too far to feel them enough. His mind wandered around, seeing faces from the past, present, future... He wanted to see those faces in the future but every day the situation started to became more and more desperate. He had always had hope, he had always been the positive one, telling everyone it was okay. But now, he wanted to go little closer to the Ocean and feel free. Maybe that way the faith, the Ocean, would carry him to his friends.
Riku, Kairi.
He closed his eyes, felt the little drops wet his face. The moon above gave company for him, the little Ocean drops and the tears he hadn't even noticed to have started to fall down from his tired eyes.
Tomorrow he'd smile again. Tonight he wanted to be the one to be smiled to.
He never saw them smile.
Oon viime aikoina ollut hyvin addiktoitunut Kingdom Heartsista. Niin ku, tosi tosi addiktoitunut. En ala nyt selittää sen tarkemmin pelien juonta, koska siinä menisi ikuisuus, mutta voisin mainita pari lempihahmoa, kuten Soran ja Roxasin. Ehdottomia lemppareita. Peli, joka saa mut nauramaan, itkemään ja innostumaan yhä uudelleen on ehdottomasti onnistunut. Vaikka vihaankin KH:n tekijöitä siitä, mitä Roxasille tapahtui. En puhu siitä enempää, vieläkin sattuu ;___;
